SIMSON (häntä kuulematta, synkän ahdistuksen valtaamana). Vasta tänä yönä minä teidät ymmärrän! Totta olette te isät laulaneet. Elämä on lähde ja nainen on käärme, joka sitä vartioi. Manalan syvyyksiin sen lähteen suonet ulottuvat, ja vaikka sankari sen tietää, niin kuitenkin hän tempaa käärmeeltä kultaisen pikarin ja siitä lähteestä juopi!
DELILA (kavahtaen). Mitä sinä tarkotat, Simson…?
SIMSON (kuin havahtuen). Oletko levoton, armaani? — Ah Delila! Raskas on sankarin sielu ja hänen rakkautensa on niinkuin kuluttava tuli. (Ottaa häntä kädestä.) Katso, tämä on se sankarin salaisuus, jota ei hän taida itsekään selittää. Näin sanoo joku minulle tänä hetkenä: nouse Simson, mene kauas ja vahvista itsesi yksinäisyydessäsi! Ja taas sanoo minulle toinen: olisiko sankari lapsi!
DELILA (jännityksestä vavisten). Vain puolittain ymmärrän minä sinua…
(Hellästi.) Miksi et mene? Sano se minulle, Simson!
SIMSON. Siksi että sinä ilmestyit minun tielleni niinkuin tähdenlento pimeässä yössä ja sait minun pysähtymään kulussani. — Mutta huomenna minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
DELILA. Huomenna?!
SIMSON. Huomenna.
DELILA. Sinä siis menet, Simson…?
SIMSON. Niin totta kuin Jehova on Irsaelin jumala, huomenna minä nousen ja sammutan minun sieluni polton!
(Syvä äänettömyys.)