DELILA (jännityksestä väristen). Mitä teki sinun äitisi, Simson…?
SIMSON (lyhyesti). Minun äitini teki sydämessänsä lupauksen, mutta sen lupauksen ei pidä tuleman minun huulteni yli! Minun äitini tarina on päättynyt.
(Äänettömyys.)
DELILA (kuin itsekseen haaveillen). Ihmeellinen oli sinun äitisi tarina… Ja mitä enemmän sinä kerrot, sitä ihmeellisemmäksi sinun oma tarinasi muuttuu minun silmissäni… Minkä ihanan lupauksen mahtoikaan sinun äitisi tehdä…?
SIMSON. Ei ei, Delila! En voi minä sitä kertoa, sillä se on minun äitini perintö ja minulle pyhä.
DELILA (närkästyneesti). Minä ymmärrän: sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin ketään muuta. Ja siinä sinä teet oikein.
SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila, ja sen sinä itse tiedät! Jos sinä sanoisit, että minä rakastan äitiäni enemmän kuin yksikään poika Israelissa, niin sinä puhuisit totta. Ja jos sinä sanoisit, että minä rakastan Delilaa enemmän kuin yksikään mies Filisteassa tai Israelissa rakastaa naista, niin sinä puhuisit totta. Mutta minun äitini lupauksen pyhyyttä et sinä ymmärrä.
DELILA (yhä närkästyneenä). En! Totisesti! Minä en ymmärrä!
SIMSON. Sinun täytyy, Delila! (Avomielisesti.) Katso. synkkä on sankarin polku; tänäpänä hänen askeleensa vievät korkeuksiin, huomenna syvyyksiin. Mutta kun minä muistan minun äitini perinnön, taas olen minä Danin sankari nuori ja puhdas, ja minun käsivarteni vahvistuu.
DELILA (äärimmilleen jännittyneenä). Minä ymmärrän, minä ymmärrän… (Äänettömyys). Minä ymmärrän, enkä tahdo sen enempää kuulla… (Alkaa hellästi hyväillä). Vain yksi on minun haluni: rakastaa sinua niinkuin sinun äitisi!