SIMSON. Ah, Delila! Se sana oli minulle suloisempi kuin kaikki, mitä sinä olet tähän asti sanonut.
DELILA (yhä hellemmin). Vielä enemmän tahdon minä sinua rakastaa, sillä minä olen Filistean tytär! Minä rakastan sinua niinkuin se, joka ensin on vihannut ja nyt rakastaa — niinkuin … niinkuin elämänveden käärme, jonka kultaista pikaria tuhannet tavottivat, mutta yksi ainoa sai! (Hyväilee häntä hulluuttavan intohimoisesti). Kuulitko, Simson?
SIMSON. Delila, Delila! Ei ole sinun vertaistasi auringon alla. (Vaipuu
hänen syliinsä). Kuin huumaavaa myrhaa hengitän minä sinua, sinä
Filistean tuhattuoksuinen yrtti, niin että minun ohimoitani pakottaa.
Mitä olisi minun elämäni ilman sinun rakkauttasi? Mitä on Dan, ja mitä
Israel! — Anna minun levätä ja unhottaa kuka minä olen.
DELILA. Lepää, Danin jalopeura!
(Hyväilee hiljaa, katsellen häntä tutkivasti. Hetkisen päästä.)
Oletko sinä nyt onnellinen, Danin sankari…?
SIMSON. Jos minun onneeni jotakin lisättäisiin, totisesti: minä kuolisin.
DELILA (kuin uneen uinutellen). Lepää Danin jalopeura, lepää!
(Katselee häntä säihkyvin silmin, ankarasti ajatellen.
Hänen katseessaan välähtää päätös ja hän painautuu lepäämään.)
SIMSON (hetkisen kuluttua). Miksi et puhu minulle, Delila?