DELILA (kietoutuen hellänä ja huumaavana hänen ympärilleen). Niinpä olen minäkin nyt sinun iankaikkisesta iankaikkiseen!
SIMSON. Iankaikkisesta iankaikkiseen! (Lyhyt äänettömyys). Delila, sinä et tiedä, mitä minä tänä hetkenä sielussani tunnen?
DELILA. Mitä, Simson…?
SIMSON. Kamalan hulluuden tunnen minä sielussani. Ei ole sillä ihmisten mittoja eikä rajoja. Tuosta sinun rinnastasi minä tahtoisin suonen avata, ja omasta rinnastani toisen, ja juoda sinun vertasi ja sinä minun vertani, ja niin vaipua kanssasi takaisin Manalan uumeniin, missä ei ollut miestä eikä naista, vaan kaikki veret, himot ja halut, kaikki hymyt ja kyyneleet, kaikki hekumat ja kärsimykset yhtenä tulisena ikuisuuden järvenä, ilman kiistaa ja taistelua! Delila!
(Kohottaa hänet syliinsä.)
DELILA. Simson, minä pelkään!
SIMSON. Sinun kanssasi — sinne — mistä olemme tulleet — (Painaa hänet divaanille ja vaipuu itse hänen rinnoilleen, intohimoisesti syleillen). Vieläkö pelkäät, Delila?
DELILA (Simsonin intohimon tempaamana vilpittömästi). En — en — en!
SIMSON. Nyt vasta minä ymmärrän rakkauden kaikkinielevän syvyyden. Ei kansoja — ei jumalia — ei ihmisiä — ainoastaan kaksi hehkuvaa tulenliekkiä — ympärillä ikuinen yö!
(Äänettömyys.)