SIMSON. En ymmärrä minä sinua?!
DELILA (hiljaa). Sinun salaisuutesi, Simson…?
SIMSON (kuohahtaen). Iankaikkinen arvotus on nainen! Minä juuri sinulle salaisuuteni ilmaisin, minä sen jalkojeni alle poljin, ja sinä yhä kysyt!
DELILA (kohottaa hänen päänsä ja katsoo syvälle silmiin). Iankaikkinen arvotus on nainen! Sillä minä en voi sinulle todistaa että sinä valehtelet, ja kuitenkin minä sanon: et ilmaissut sinä kaikkea!
(Laskee hänen päänsä.)
SIMSON (tuskaisena). Eikö saisi minulla olla mitään itselläni?
DELILA. Ei!
SIMSON. Mutta jos se olisi harhaluulo; tarina, niinkuin se toinenkin?
DELILA. Niin en minä tahdo sinun sitä muuksi muuttamaan, ainoastaan sano se minulle.
SIMSON (painokkaasti). Oletko sinä sitten minun?