DELILA (samoin). Olen.
(Äänettömyys.)
SIMSON. Minun sieluni on kuolemaan saakka väsynyt. — Se on harhaluulo, tänä yönä minä sen kaiken ymmärrän. Mutta se harhaluulo on kulkenut minun elämäni läpi niinkuin langat kankaassa, niinkuin satu, joka tosin on satu, mutta jonka kaltaista ei kukaan muu ole kuullut.
DELILA (hyväilee häntä yhä hellemmin). Sinun satusi, Simson…?
SIMSON (pienen äänettömyyden jälkeen, ankarasti liikutettuna). Sinä salaisuutta kyselet … katso: se lepää sylissäsi.
DELILA. Mitä?!
SIMSON (kohottaa molemmin käsin hiuksiaan). Tässä on minun salaisuuteni. — Ei yhdetkään keritsimet — ei yksikään partaveitsi ole ikinä niihin koskettanut — sillä minä olen ollut Israelin nasiiri — ja ne ovat olleet Herralle pyhitetyt.
DELILA (katselee häntä hämmästyksen valtaamana). Mitä sinä sanot,
Simson?!
SIMSON (läpitunkevasti). Olenko minä nyt ilmottanut kaikki?
DELILA (vaivoin riemuaan hilliten). Totisesti, minä uskon: sinä olet ilmottanut kaikki.