ÄITI. Katso, minun herrani! Pitkän tien olen minä kulkenut häntä tavatakseni… Istu meidän viereemme, ei ole minulla mitään salattavaa. Ainoasti. salli minun puhua poikani kanssa.
PÄÄMIES. No peijakas, muoriseni, kun puhut melkein kuin oma äitini ennen… Kyllähän teidän pitäisi saada jotain puhella… Niin no, jos nyt sitten… No, sopii alottaa… (Vetäytyy taapäin, mutta nähdessään Simsonin ja varsinkin hänen äitinsä syvän, pitkällisen liikutuksen, hänen tulee paha olla). Niin no … samahan se … no, puhukaa, puhukaa… (Kääntyy kuitenkin ovessa). Mutta muistakaa: ainoasti pari sanaa…
ÄITI (käy raskaan liikutuksen valtaamana Simsonin luo ja lankeaa hiljaa hänen kaulaansa, poski poskea vasten). Poikani … poikani… (Lepää niin pitkän aikaa kyynelten vierähtäessä silloin tällöin ja Simsonin väräyttäessä liikutettuna polttoarpisia silmiään. Hetkisen päästä.) Etkö näe yhtään, poikani…?
SIMSON. En!
ÄITI (painaa itkusta väristen huulensa hänen silmäluomiaan vasten). Poikani … poikani… (Hetken päästä). Ah poikani! Paljon oli minulla sydämelläni, kun minä Danista läksin, ja paljon ajattelin minä matkalla kulkiessani…
SIMSON. Älä puhu äiti enempää… Kaiken tiedän, kaiken ymmärrän … ainoastaan liian myöhään…
ÄITI (hyväilee häntä rauhottaen). Lepää, poikani; lepää, lepää!
(Äänettömyys.)
SIMSON (raskaasti). Myöhään mies viisastuu … runnellulla ruumiilla … kuoleman mato ytimissänsä —
ÄITI (keskeyttäen). Oi poikani, poikani!