PÄÄMIES (kurkistaa ovesta, mutta vetäytyy jälleen takaisin).
ÄITI (silitellen Simsonin kättä). Kuinka minä olen iloinen … kuinka olenkaan iloinen! — Ja nyt kerron minä sinulle asiani…
SIMSON. Oliko sinulla vielä jotakin?
ÄITI. Oli. Katso, Simson! Kaikki unhottuu … kansa, suku, toivomukset, pettymykset … elämä kulkee polkuansa meidän ohitsemme, ja meidän ylitsemme… Niin ajattelin minä kotonani. Ja minä myin kaiken meidän omaisuutemme. Isäsi pellot ja viinamäet minä vaihetin rahaksi ja ajattelin: nämä vien minä Askalonin ruhtinaan jalkain juureen ja polvillani rukoilen häneltä sokean poikani vapaaksi — ei ole hän enää kenellekään vaarallinen.
SIMSON (kiihtyen). Äiti?!
ÄITI (nousten). Niin olen minä ajatellut, ja vahvistettuna käyn minä nyt tehtävätäni täyttämään.
SIMSON (väkevästi). Ei, äiti! Ei koskaan!
ÄITI. Mitä? Mitä, poikani?
SIMSON (rauhottuen, raskaasti). Myöhäistä … myöhäistä… Katso! Paljon olisi voinut olla toisin. Vaan itse olen minä tieni polkenut, ja se polku päättyy tämän kiven ääreen, niinkuin rengas liittyy renkaaseen minun kahleessani.
ÄITI. Oi, kuule minun rukoukseni!