ADULLA. Salli minun, ruhtinattareni, vielä kerran sanoa: alentavaa on tämä sinulle. Maasta maahan on maineesi lentänyt ja sytyttänyt ruhtinasten sydämet. Egyptin kuninkaan sanansaattajat jo odottavat liittääkseen sinut helmeksi Niilin kruunuun. Ja päivä päivältä on yhä uusia tuleva, Filistean ihmettä ihailemaan ja valtakuntia hänen jalkainsa juureen laskemaan.
DELILA. Sinä et ymmärrä, sinä et ymmärrä! Mitä teen minä Egyptissä, tai Lyykiassa, tai Babyloniassa, tai —? Yhtenä sadoista kuninkaallisista vaimoista? Sitäkö varten minä synnyin…?
ADULLA. Mutta, ruhtinattareni —
DELILA. Älä kiusaa minua! Ensin minun täytyy häntä tavata. — Mene! (Adulla menee vankilaan. Itsekseen.) Minä aavistan hirmuisia, ratkaisemattomia asioita… He puhuvat kruunuista ja valtakunnista! Mitä teen minä kruunuilla … minä, joka en tiedä mikä olen … mitä olen tehnyt … mitä tulee tehdä…
PÄÄMIES (tullen Adullan kanssa). Onpa tänään merkillinen naistulva —
DELILA (siirtää alaslaskemaansa huntua). Haluan puhua Simsonin kanssa!
PÄÄMIES. Jaa jaa, halua kyllä saattaa olla, mutta —
DELILA. Haluan puhua Simsonin kanssa! Kahden kesken. Saata vanki tänne!
PÄÄMIES (kumartaa maahan saakka). Delila ruhtinatarko?! Anna palvelijallesi anteeksi… Ei ilmottanut hän minulle mitään. — Silmänräpäyksessä olen saattava vangin minun ruhtinattareni eteen!
(Menee. Adulla siirtyy etualalle tietä vartioimaan.)