DELILA (Nojautuu erään kiven vääntötankoa vasten, hänet valtaa suuri levottomuus. Päämies tuo Simsonin. Kun Delila kuulee hänen kahleittensa kalinan, niin hän peräytyy ja seisoo hetken neuvottomana. Viittaa sitten päämiehen luoksensa.) Jätä hänet! — Mene! — Mene!
(Katselee kauhistuneena Simsonin muuttunutta muotoa ja hänen polttoarpisten silmäinsä avutonta kaameutta, ja hänen sydämensä alkaa kuohua.)
Mitä ovatkaan he hänelle tehneet! (Katselee häntä). Nyt vasta minä tekoni ymmärrän… Miehen, miehen ovat he runnelleet — sen miehen — —
(Kääntyy väristen poispäin. Äänettömyys.)
SIMSON (hapuilee avuttomasti käsillään). Mikä täällä suhisee? — Miksi toivat minut tänne?
DELILA (rientää päättävästi kohti, mutta pysähtyy vavistuksen valtaamana. Hetken päästä tuskaa ja hellyyttä värähtävällä äänellä). Simson!
SIMSON (peräytyy). Mikä ääni…?
DELILA. Älä väisty minua, Simson! Armoa rukoillen tulen sinun tykösi…
SIMSON. Ääni! Älä lähesty, ääni! (Haparoiden). Missä on ovi?
DELILA. Älä pakene minua, Simson! Kaksi kuukautta minä olen itse paennut itseäni. Kaksi kuukautta on se, mikä sinä yönä tapahtui, ollut kuin kauhea uni. — Kuule! En tahtonut minä —