SIMSON. Et vastaa…?
DELILA (värähtäen). Kysy Simsonilta — hän sen tietää!
SIMSON. Sinun äänesi vapisee?! (Istahtaa.) Mitä minä tiedän? Hetken, jolloin käsivarrellani lepäsi ihanin ihmislapsista. Toisen hetken, jolloin minun sydämeni heräsi, ja minun iloni oli paennut minun luotani. Kolmannen hetken, jolloin minä löydän hänet kuin vuorikauriin kallion rotkosta, enkä tiedä miksi hän lymyy. — Vastaa minulle, Delila!
DELILA (kuin ennen). Kysy Danin jalopeuralta — hän sen tietää!
SIMSON. Niin, jalopeura minä tahdon olla! Nuori jalopeura, joka tietää saaliinsa, ja saaliinsa tempaa! (Tarttuu häneen väkevästi ja kohottaa istualle, mutta Delila painautuu itsepintaisesti takaisin.) Mitä?! (Kohottaa hänen päätään.) Sinulla on kyyneleet ihanissa silmissäsi! (Heltyen.) Miksi? Minä rukoilen sinua!
DELILA. Kysy Danin jalopeuralta, miksi hänen huulensa vuotavat rakkautta, mutta hänen sydämensä on kaukana!
SIMSON. Sinä puhut syntiä, Delila!
DELILA (yhä intohimoisemmin). Kysy Danin jalopeuralta, miksi hän rakastaa salaisuuttansa enempi kuin minua!
SIMSON (nousee). Taasko? Yhäkö sinä vaivaat sieluasi tuolla päähänpistollasi? Ja minun sieluani sinun sielusi kanssa.
DELILA (yhä itsepintaisemmin). Kolme yötä olet sinä minua pettänyt. Tämä on neljäs!