SIMSON (tulistuen). Mitä?! Minä luulin sen naisen olevan ylpeän, että minun rakkauteni häneen on ollut niinkuin hulluus — sen sijaan hän pilkkaa minua!
DELILA. Ja minä luulin sen naisen, joka on unhottanut heimonsa ja sukunsa ja syttynyt mieheen, joka on tehnyt hänen kansallensa pahaa enempi kuin Israel kaikkena elinaikanansa — minä luulin sen naisen olevan yhden pikku salaisuuden arvoisen!
SIMSON (yhä enemmän tulistuen). 'Pikku salaisuuden?'
DELILA. Ei ainakaan suuremman kuin että minun korvani sen kestäisivät!
SIMSON (ylpeydenpuuskan tempaamana). Hyvä! Niinpä saakoot sinun korvasi kuulla tämän minun pikku salaisuuteni — ymmärtääksesi etten minä tullut Filisteaan istuakseni naisen jaloissa, vaikka niin on käynyt.
DELILA (lauhtuneesta). Ah, Simson!
SIMSON. Kuule sitten! Kaksikymmentä ajastaikaa on sinun kansasi vaivannut Israelia. Kaksikymmentä kertaa olen minä heidät lyönyt, mutta en koskaan perinjuurin, vaikka minulla olisi siihen voimaa ollut —
DELILA. Miksi olet vihamiestäsi säästänyt, Simson?
SIMSON. Älä kysy, kiitä Filistean jumalia että niin on ollut! — Tänä vuonna kokoontuivat Danin vanhimmat ja sanoivat: katso, nisuvainiot vaalenevat ja viinamäet ovat jo rypäleillänsä. Pitääkö meidän yhä oleman Filistean tallattavana? Nouse Simson, sinä sankariksi syntynyt —
DELILA (jännittyneenä). Sankariksi syntynyt…?