Arcollin seuraava manööveri ratkaistiin myös minun tiedonantojeni perusteella Colinin kautta, nimittäin mitä olin sanonut Inandan Kraalista. Kuten minun muistui hänenkin mieleensä Beyersin esiintyminen ja hän päätti tehdä samalla tavalla. Hän ei toivonut voivansa vangita Laputaa, mutta hän uskoi voivansa soaista kafferien päävoimat ja senvuoksi hän sijoitti tykkejä vuoriharjanteille kraalin ympärillä. Jo aikaisemmin hän oli kutsunut tykistöä ja ensimmäinen läheteistä tuli Bruderstroomille suunnilleen siihen aikaan kuin Machudin miehet vangitsivat minut vuoren onkalossa. Vala ja puhdistusjuhlamenot saivat aikaan sen, että Laputa ei tarpeeksi huolehtinut tähystyksestä, ja seurauksena oli, että tykistö kaikessa rauhassa kuljetettiin luoteiselle vuoriharjanteelle. Juuri saman tien oli Beyers valinnut ja oikeastaan elikin yrityksen johdossa eräs Beyersin entisiä alapäälliköitä. Työ kesti koko päivän Laputan matkatessa parastaikaa minun kanssani Machudiin. Seurasi sitten ilta, jona minä uutisineni saavuin leiriin. Arcoll, joka parhaiten tiesi, kuinka välttämätön Laputa oli kapinan menestymiselle, päätti heti antaa kaiken muun levätä ja omistautui kokonaan siihen tehtävään, että mustien johtaja saataisiin eristetyksi joukoistaan. Kuinka tämä onnistui ja miten Laputan kävi, lukija tietää jo.
Kun olin kavunnut alas kallioilta veivät Aitken ja Wardlaw minut suoraan Blaauwildebeestefonteiniin. Minä olin sen näköinen kuin juuri olisin tervehtynyt pitkällisestä taudista, olin parantunut, mutta heikko ja lapsellinen, ja helppoa ei ollut minun ratsastaa hevosen selässä Aitkenin takana Umvelosiin. Täällä tapasimme erään poliisilähetin, joka oli juuri saanut kiinni kimon, sen kulkiessa yksinään tien reunustaa pitkin. Viisas eläimeni oli heti kun olin jättänyt sen luolan suulle yksinään, lähtenyt painaltamaan samaa tietä takaisin kuin oli tullut. Aitken erosi meistä Umvelosissa ja Wardlawin kanssa ratsastin seuraavana päivänä Pikku Labongon laaksoa pitkin ylöspäin ja iltapäivällä saavuin jo vanhaan kotiini. Liike oli jätetty oman onnensa nojaan, sillä Japp oli pari päivää aikaisemmin päätä pahkaa matkustanut Pietersdorpiin, mutta Zeeta oli paikoillaan parastaikaa pesemässä lattiaa, ikäänkuin ei koskaan olisi ollut kysymystäkään kapinasta. Nukuin siellä yön ja seuraavana aamuna olin sen verran virkeämpi, että voin heti lähteä tapaamaan Arcollia. Minulla olikin paljon puhuttavaa hänen kanssaan, ennenkaikkea luolassa olevasta aarteesta.
Bruderstroomiin oli tie helppo ylätasangon niittymaita pitkin. Farmarien komennuskunnat olivat nyt kutsutut takaisin, mutta heidän leirituliensa tuhka loisti vielä vaaleanharmaana sananjalkojen keskessä. Kohtasin poliisipatrullin, joka vei minut erääseen paikkaan ylisen Letaban varrella, leiristä vasemmalle, missä tapasimme Arcollin nauttimassa parhaillaan myöhästynyttä aamiaistaan. Olin päättänyt uskoa hänelle kaikki, ja kerroin senvuoksi tarkasti yöllisistä seikkailuistani. Hän pauhasi minulle varomattomasta ratsastuksestani, mutta tuli lempeämmäksi, ennenkuin olin päässyt kertomukseni loppuunkaan.
Kertoessani oli kaikki niin elävänä edessäni, että aivan värisin ajatellessani luolaa päivänvalon taittuessa sen vesiseinään ja Laputaa kuolinhetkellään. Arcoll istui kauan äänettömänä.
»Hän on siis kuollut», hän vihdoin sanoi miltei kuiskaten. »Niin, hän oli kuningas ja kuoli kuninkaana. Nyt on tehtävämme helppo, sillä hänen rodustaan ei ole ainoatakaan jälellä koko Afrikassa.»
Sitten kerroin aarteesta.
»Se on sinun, Davie», hän lausui, »ja meidän täytyy pitää huolta että sinä saat sen. Tämä sota kestää kyllä kauan vielä, mutta jos elät sen yli, niin sinusta tulee rikas mies.»
Mutta tällä välin minä kysyin: »Mutta ajatellaanpa, että kafferien päähän pälkähtää lähteä luolaan ja rakentaa uusi silta kuilun yli? Sen perusteella mitä tiedän, he voivat olla parastaikaa niissä hommissa.»
»Minäpä asetan vartiat sinne», Arcoll huudahti ja hyppäsi pystyyn. »Olkoon, että tämä ei ole mikään sotilastehtävä, mutta sinä olet pelastanut tämän maan, Davie, ja ei ole ainakaan minun viakseni luettava, että jäisit palkitsematta.»
Nyt tulen Arcollin käyntiin minun kanssani Inandan Kraalissa. Minun ei oikeastaan tarvitsisi kertoa siitä mitään, sillä mr Upton on omistanut asialle kaksi kokonaista lukua. Hän tekee pari virhettä, sillä hän kirjoittaa nimeni o:lla, ja sitäpaitsi hän sanoo, että me lähdimme leiristä vaaralliselle retkellemme »kasvot valkoisina ja hiljaisina kuin ristiritarit». Tämä ei ole totuudenmukaista, sillä ensiksikään ei meidän lähtöämme nähnyt kenkään, joka olisi voinut päättää mitään ulkonäöstämme, ja sitäpaitsi me läksimme tupakat suussa ja tunsimme itsemme täysin rauhallisiksi. Kotona pidettiin asiasta aika elämää ja sanomalehdissä vaadittiin yleisesti, että meille piti antaa Victoria-risti, mutta itse asiassa ei vaara ollut niin hirvittävän suuri, eikä missään tapauksessa verrattavissa niihin vaaroihin, joiden alaisena olin ollut koko edellisen viikon.