Sen verran kai saan sentään sanoa omaksi ylistykseksi, että alotteen yritykseen tein minä. Kraalissa oleva armeija oli tosiasiallisesti tällä hetkellä meidän käsissämme: kun Laputa ei ollut palannut, he eivät olleet voineet tehdä mitään suunnitelmia. Alkuperäinen tarkoitus oli ollut, että armeija heti seuraavana päivänä marssisi Olifantsia kohti, ja tämän vuoksi joukkojen ruokavarastotkin olivat hyvin pienet. Sitäpaitsi oli Umboonin ja parin muun pohjoisesta olevan päällikön välillä riitaa ja kärhämää, ja oikeastaan uskon, että jos olisimme pitäneet heitä suljettuna viikonkin kraalissa, he olisivat tehneet lopun toisistaan puolueriidoillaan. Joka tapauksessa joukot olisivat pian hurjistuneet ja koettaneet hyökätä ulos sekä pohjoisesta että eteläisestä solasta. Silloin meillä olisi ollut valittavana kaksi vaihtoehtoa: joko antaa tykkien soida, mikä olisi merkinnyt joukkoteurastusta, tai antaa heidän mennä tekemään tihutöitään jollain muulla taholla. Arcoll oli humaaninen ihminen ilman pienintäkään tappamishalua, ja sitäpaitsi hän oli valtiomies ja sellaisena hänellä oli omat ajatuksensa maan parhaasta sodan jälkeen. Mutta hänen ehdottomana velvollisuutenaan oli eristää Laputan armeija ja estää hintaan mihin tahansa sen yhtyminen etelässä koottujen joukkojen kanssa.
Näissä olosuhteissa ehdotin hänelle, että tekisimme samoin kuin Rhodes kerran oli tehnyt Matopposissa: lähtisimme heidän luokseen keskustelemaan. Ajattelin, että Laputan vaikutusvalta joukkoihinsa oli nyt melkoisesti heikentynyt ja luolassa pidettyjen juhlamenojen hehku jo puoleksi sammunut. Heidän varastonsa olivat pienet ja heillä ei ollut johtajaa. Musta sotilas ei yleensä ole koskaan ollut erittäin kiihkomielinen ja myöskin päälliköiden pitäisi jo olla varsin taipuvaisia neuvotteluihin. Verta ei ollut vielä vuodatettu, mutta jos tämä kerran saisi tapahtua, tarttuisi verenhimo varmasti heihin. Meidän olisi parasta ottaa tilaisuudesta vaari, niinkauan kuin kafferit vielä olivat ymmällään ja päättämättöminä.
Arcoll järjesti kaiken. Hän lähetti sanomat päälliköille ja kutsui heitä neuvotteluihin, ja pian saimme vastaukseksi, että seuraavan päivän puolipäiväksi kutsuttaisiin koolle indaba. Samana iltana saimme kuulla, että Umboonin oli noin kahdenkymmenen miehen kanssa onnistunut päästä sissiketjujemme läpi ja paeta etelään päin johtavaa tietä. Tämä oli vain eduksi meille, koska lähestyvä indaba täten vapautui yhdestä riidanhaluisimmasta päälliköstä.
Indaba ei ollut niinkään helposti tavoitettavissa. Arcoll ja minä jätimme seurueemme erääseen kuivuneeseen jokiuomaan ja kävelimme sitten jalkaisin kraaliin samaa tietä kuin minä sieltä olin poistunut. Oli kirkas ja kuuma talvipäivä, ja kuinka vainuilinkin, en voinut uskoa mihinkään vaaraan. Luulen, että juuri tässä mielentilassa suoritetaan useimmat uroteot: kyseessä oleva henkilö on pelolle aivan tunteeton ja hänen aivonsa täyttää joku ajatus, joka hälventää kaikki muut. Ensimmäiset vahdit ottivat meidät vastaan kylläkin varsin yrmeinä ja sulkivat rivinsä meidän takanamme samoinkuin he tekivät silloin kun tulin leiriin Machudin miesten tuomana. Tuntui sitten hieman kolkolta, kun meidän piti kulkea muutaman vihreän aukean poikki tuntiessamme tuhansien silmien olevan kiinnitettyinä meihin. Sitten saavuimme merulapuun luo, joka oli vastapäätä telttoja ja tapasimme sieltä päälliköt istumassa piirissä ladatut kiväärit polvillaan.
Me olimme asestetut pistooleilla, ja Arcollin ensimmäinen tehtävä oli ojentaa ne eräälle indunoista.
»Me tulemme rauhaa tarjoamaan», hän lausui. »Jätämme henkemme teidän käsiinne.»
Senjälkeen alkoi indaba Arcollin pitämällä puheella. Hän puhui hyvin; puhe oli parhaita mitä koskaan olen kuullut. Hän pyysi heitä kertomaan mitä vääryyksiä he olivat kärsineet; hän kuvasi heille valkoisen miehen valtaa ja lupasi, että kaikki vääryydet tultaisiin sovittamaan, jos he vain tahtoisivat puhua rehellisesti ja rauhallisin tarkoituksin; hän kosketteli heidän vanhoja legendojaan ja laulujaan ja vaati Englannin kuninkaalle sitä valtaa mikä heidän entisellä hallitsijallaan oli ollut. Puhe oli vaikuttava, ja kuitenkin huomasin, että se ei kyennyt vakuuttamaan heitä. He kuuntelivat yrmeinä, joskin tarkkaavaisesti, ja puheen jälkeen vallitsi kohtalokas hiljaisuus.
Arcoll kääntyi puoleeni. »Jumalan tähden, Davie», hän sanoi, »puhu heille Laputasta. Vain siten selviämme.»
Koskaan ennen en ollut koettanut pitää puhetta, ja vaikka olin oppinut heidän kielensä, en osannut sitä lainkaan niin hyvin kuin Arcoll. Mutta kun tiesin, kuinka paljon oli kyseessä, tein parhaani.
Alotin sanomalla, että Inkulu oli ollut ystäväni, ja että hän oli pelastanut henkeni Umvelosissa ennen kapinan alkua. Heti kun mainitsin hänen nimensä, näin kuinka heidän silmänsä alkoivat loistaa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun kuuntelivat he henkeään pidättäen.