»Mitä meidän nyt lähinnä on muistettava, on että kaikki nämä pienemmät valtakunnat luulivat olevansa Pappi Johanneksen vallan perijöitä. Kesti kauan, ennenkuin pääsin tämän perille, ja olen istunut monta päivää Europan parhaimmissa kirjastoissa tutkiessani näitä seikkoja. Kaikki ne kohdistivat katseensa suureen hallitsijaan pohjoisessa, jota he kunnioittivat kahdellakymmenellä eri nimellä. Sen olivat kaikki unohtaneet, että hän oli ollut kristitty, mutta ei sitä että hän oli ollut suuri valloittaja.
»Sanoakseni asiat lyhyesti, hävisi Monomatapa ajan kanssa ja uusia heimoja tunkeutui pohjoisesta päin ja suuntasivat matkansa suoraan Nataliin ja Kapiin. Näin selitetään zulujen ensimmäinen esiintyminen. Heidän mukanaan kulki tarina Pappi Johanneksesta, mutta näihin aikoihin oli tästä historiallisesta muistosta kehittynyt uskonto. He palvelivat mahtia, jota he pitivät kantaisänään ja se nimitys, jota he hänestä mieluimmin käyttivät, oli zulukielellä Umkulunkulu. Heidän uskontonsa saattoi saada viisikymmentäkin eri muotoa, mutta ytimenä oli tämä: Umkulunkulu oli heidän heimonsa alkulähde ja edelleenkin heidän suojelijansa.
»Mutta heillä oli enemmän kuin pelkkä uskontunnustuksensa. Tavalla tai toisella oli joku pyhä esine jäänyt jälkeen Pappi Johannekselta ja säilytetty Mazimba-, Angoni- ja Makaranga-heimojen keskuudessa. Mikä se on, sitä en tiedä, mutta se on aina ollut sillä heimolla, joka kulloinkin on ollut mahtavin. Ne suuret sisällissodat, joista kerrotaan Portugalin historiassa, eivät tarkoittaneet alueellisia valloituksia, vaan johtaja-asemaa, ja ennenkaikkea tuon taikaesineen omistusta. Mikäli tiedämme veivät zulut sen mukanaan etelään.
He nimittävät sitä Udhlondleloksi, mikä merkitsee »Suuri Käärme». Minä kuitenkin luulen, ettei se ollut mikään käärme. Käärme on heidän tunnuskuvansa ja on vain luonnollista, että he tahtoivat nimittää kalleinta omaisuuttaan sen mukaan.
»Ja nyt tahdon kertoa teille erään asian, jonka vain harvat tietävät. Olette kuulleet puhuttavan Chakasta. Voin sanoa, että hän oli jonkinlainen musta Napoleon, ja hän nosti zulukansan Etelä-Afrikan mahtavimmaksi, vaikkakin hän tämän päämäärän saavuttamiseksi vei hengen noin parilta miljoonalta ihmiseltä. Hänellä oli tuo taikakalu, millainen se sitten lieneekin, ja yleensä oltiin sitä mieltä, että hän sai kiittää menestyksestään juuri sitä. Mosilikatse koetti varastaa sen ja hänen täytyi senvuoksi paeta Matabelemaahan. Mutta se hävisi Chakan mukana. Dingaanilla se ei ollut koskaan, ja Atewayo ei saanut sitä milloinkaan, vaikka hän etsi jokaisen kappaleen maasta löytääkseen sen. Se oli hävinnyt ja sen mukana toivo kafferien keisarikunnasta.»
Kapteeni Arcoll nousi ylös sytyttääkseen piippunsa, ja huomasin, kuinka vakavalta hän näytti. Hän ei kertonut kaikkea tätä vain huvin vuoksi.
»Tässä on nyt kaikki mikä koskee Pappi Johannesta ja taikakalua. Ja nyt tulen toiseen puoleen tätä kertomustani. Huolimatta kapinoista siellä ja täällä ja huolimatta tilapäisistä julmuuksista ovat kafferit pysyneet hiljaa puolen vuosisataa. Mutta se ei ole meidän ansiostamme. Heillä on ollut paljon valittamisen aihetta, emmekä me ymmärrä heitä sen paremmin kuin esi-isämme. Mutta he ovat hajonneet ja pirstoutuneet. Keskellä heidän asuma-alueitaan me olemme rakentaneet laajoja valkoisia siirtokuntiamme, ja me olemme ottaneet pois heidän aseensa. Mutta yhä vielä on heitä kuusi kertaa enemmän kuin meitä, ja heillä on hyvä muisti, niin että voimme täydellä syyllä kysyä, kuinka kauan on rauhaa kestävä. Usein olen tehnyt itselleni tämän kysymyksen ja aivan viime aikoihin saakka olen vastannut: Ainaisesti, sillä heillä ei ole mitään johtajaa, jolla olisi tarpeeksi arvovaltaa, eikä heillä ole mitään yhteistä asiaa minkä puolesta taistella. Mutta vuosi tai pari sitten alkoi käsitykseni muuttua.
»Minun toimenani on olla siirtomaiden vakoilupoliisina alkuasukkaiden keskuudessa. No niin, eräänä päivänä ilmestyi näkyviini omituinen olento. Hän oli kristitty Laputa-niminen pappi, ja hän kävi kaikkien heimojen luona Durbanista aina Zambesiin jonkunmoisena vaeltavana evankelistana. Havaitsin, että hän herätti tavatonta huomiota, mutta samalla olivat kaikki hyvin pelokkaita puhumaan mitään hänestä. Pian huomasinkin, että hän puhui muutakin kuin pelkkää evankeliumia. Hänen tunnuslauseenaan oli »Afrika afrikalaisille», ja hänen tärkein lähtökohtansa oli, että alkuasukkailla oli muinoin ollut suuri keisarikunta, ja he saattoivat vielä kerran tulevaisuudessakin perustaa sellaisen. Hänellä oli tapana kertoa Pappi Johanneksen historia, kaunistettuna useilla satunnaisilla lisäyksillä. Pappi Johannes sopi hänelle erinomaisesti, koska hän oli ollut samalla kertaa kristitty ja suuri päällikkö.
Etelä-Afrikassa kristittyjen kafferien keskuudessa on useina aikaisempina vuosina esiintynyt samanlaista puhetta. Se on jotain mitä kutsutaan etiopianismiksi ja opin etevimpinä apostoleina ovat Amerikan neekerit. Itse puolestani olen pitänyt koko juttua täysin vaarattomana. Jos alkuasukkaiden kristinoppi jossain määrin poikkeaa Englannin emäkirkon opista, ja omistaa joitakin mielikuvituksellisia nimityksiä, niin mitäpä se tekee! Mitä enemmän heillä on vapautta uskonnollisessa elämässään, sitä vähemmän he ajattelevat politiikkaa. Mutta pian huomasin, että Laputa ei ollut mikään tavallinen »sivistynyt» Amerikan neekeri ja senvuoksi aloin pitää häntä silmällä.
Henkilökohtaisesti tapasin hänet ensi kerran eräässä herätyskokouksessa Lontoossa, jossa hänellä oli tavaton menestys Hän tuli luokseni ja alkoi puhua sielustani, mutta heitti kesken, kun muutin puheen zulukielelle. Seuraavan kerran kohtasin hänet Ala-Limpopolla, ja oli minulla tällöin kunnia koettaa ampua häntä laivasta käsin.»