»Kuulkaa, herra portugalilainen», huusin. »Te sanotte minulle suoraan, että olette vakoilija. Jos minä nyt huudan tämän asian koko leirille? Silloin ei Laputa kauvoja aikaile kanssanne.»
Hän nauroi ääneen. »Olette suurempi aasi kuin luulinkaan. Kukapa teitä uskoisi, hyvä ystävä? Ei ainakaan Laputa. Eikä ainoakaan mies koko leirissä. Kiitokseksi vaivoistanne saisitte vain vähän lujemman köyden koipienne ympärille.»
Nyt olin heittänyt kaikki ajatukset diplomaattisesta menettelystä. »Olkoon niin, ja kuule nyt vastaukseni, sinä keltainen paholainen. Vaikkapa minut keitetään elävältä, en halua jäädä kiitollisuudenvelkaan sinulle vapaudestani. Tiedän että sinä olet valkoisten asian pettäjä, likainen L.T.K:n huijari, heittiö, jonka nimeä kukaan kunniallinen mies ei kehtaa mainita. Nyt tunnustat itse, että myöskin aijot kavaltaa tämän järjettömän kapinan. Sinä olet murhannut hollantilaiset ja Jumala tietää, kuinka paljon muita, ja minutkin sinä olisit tahtonut tappaa. Rukoilen taivasta, että ne, joiden asian jo olet pettänyt ja ne, joiden asian aijot pettää, yhtyisivät polkemaan hengen sinusta ja lähettämään sielusi helvettiin. Tiedän mitä haluat minulta, ja minä paiskaan tarjouksesi takaisin vasten naamaasi. Mutta yhden asian tahdon sinulle sanoa — sinä olet tuomittu. Valkoiset ovat valmiina ja sinä et tule koskaan pääsemään Lebombon yli. Sekä mustat että valkoiset tulevat lyhyen ajan kuluessa jakamaan sinulle oikeutta ja sinun ruumiisi jätetään metsään mätänemään. Ja lähde nyt kauas minun näkyvistäni, sinä konna.»
Tällä hetkellä kasvoi vihani niin yli äyräittensä, että unohdin kokonaan siteeni ja uhkaavan asemani. Olin innoittunut kuin vanha profeetta ja minulla oli tunne lähenevästä kostosta. Henriques kuunteli minua vaijeten, mutta hänen hymyilynsä muuttui ärtyneeksi irvistykseksi, ja hänen keltaisille poskilleen nousi puna.
»Kuten herra haluaa», hän sanoi sitten ja sylkäisi kasvoilleni. Sitten hän huusi kafferikielellä, että olin loukannut häntä, ja pyysi, että minut sidottaisiin lujemmin ja pantaisiin kapula suuhun.
Arcollin sanansaattaja tuli ja noudatti hänen pyyntöään. Tuo mainio mies syöksyi päälleni, kuten näytti, raivoissaan. Hän teki parhaansa sitoakseen minut uudelleen aivan uusilla köysillä, mutta solmut olivat hyvin höllät ja koko juttu oli pelkkää ilveilyä. Suukapulaksi hän otti jotain mikä näytti puukappaleelta, mutta joka todellisuudessa oli kuivanut banaanin kappale. Ja koko ajan kuin Henriques oli kuuleman päässä hän vyörytti päälleni suurenmoista kiroustulvaa.
Rummut kuuluttivat marssiin, minut paiskattiin jälleen hevosen selkään, ja Arcollin kafferi sitoi ohjakseni omiinsa. Kafferi ei vilkuta silmää, mutta tällä minun saattajallani oli tapa siristää silmiään mikä tekee saman vaikutuksen, ja ratsastuksen kestäessä kafferini vähän väliä irvisteli minulle tuolla kummallisella tavallaan.
Henriques halusi minun apuani päästäkseen käsiksi rubiineihin, se oli varmasti hänen ehdotuksensa, jonka hän aikoi tehdä minulle. Mutta minä olin päättänyt mieluummin kuolla kuin nähdä rubiinit portugalilaisen käsissä. Hän toivoi, että alkuasukasarmeija lähtisi epäjärjestyksessä pakoon Arcollin ilmestyessä joen yli mentäessä, ja aikoi sitten sekasorron aikana vallata rubiinilippaan itselleen. Minun suunnitelmanani oli nyt päästä mahdollisimman lähelle vanhaa pappia, ennenkuin lähestyimme ylimenopaikkaa, ja sanoin vartijalleni mitä toivoin. Hän nyökkäsi ja sitten onnistui meidän vähitellen hinautua lähemmä ja lähemmä. Erinäiset olosuhteet auttoivat meitä. Kuten jo olen maininnut, eivät rivit olleet tiheät, ja kuin kun maasto oli epätasaista, saattoi päästä lähinnä marssivien edelle. Kerran menimme suoraan erään lammikon yli, jonka muut katsoivat tarpeelliseksi kiertää. Muutaman tunnin kuluttua olimme niin lähellä päämääräämme, että olisin voinut esimerkiksi kivellä tavoittaa Henriquesin pään, joka ratsasti lähellä kalleutta kuljettavaa pappia.
Talvipäivä alkoi nopeasti painua hämäräksi. Kaukaiset kukkulat saivat auringon laskiessa kirjavia värivivahteita ja varjot venyivät metsässä pitkiksi. Me pyrimme yhä lähemmä pappia ja pian olimmekin vain noin parinkymmenen kyynärän päässä kantopaareista. Kaukana edessäpäin näin avaran, hohtavan vedenpinnan korkeine, metsääkasvavine rinteineen.
»Dupreen kaalaamo», saattajani kuiskasi. »Rohkeutta, Inkoos, (= suuri ylimys), tunnin kuluttua olette vapaa.