Teltta tyhjeni ja paneuduin pitkäkseni tuntien epämääräisesti, että minun velvollisuuteni oli nyt täytetty, ja saatoin siis levätä. Voimakkaammat kädet kuin minun olivat ottaneet asian hoitaakseen. Olin niin väsynyt, etten jaksanut nostaa jalkojani vuoteelle, vaan makasin jalat laidan yli riipuksissa.

Liian suuri väsymys karkoittaa unen. Minulla oli kuumetta, enkä voinut nukkua. Puoliunessa kuvittelin, että koko maailma oli täynnä miehiä ja hevosia. Kuulin ääniä ja kavioiden kapsetta, räminää ja kitinää, ja kaiken muun yli olin kuulevinani joukkojen marssintaa. Koko maailma mahtoi olla täynnä sotaa. Sielun silmieni edessä oli suora ja pitkä tie kuin valkoinen nauha, kulkien läpi ylätasangon niittyjen, sitten kiertäen kuin korkkiruuvi alas Letaban laaksoon, edelleen läpi tasangon ja kuun valaisemien metsien, kunnes se päättyi Wesselburgin parakkeihin. Mutta sitten tuntui kuin se ei olisikaan tie, vaan pikemminkin valli, marmorista rakennettu valli, Afrikan Suuri Muuri. Näin Laputan astuvan esiin varjosta ja koettavan kavuta muurin yli, ja alituiseen kuului naksahduksia, kuin kiväärin hanaa viritettäessä, antautumisvaatimus ja pako. Juttu alkoi tulla mielenkiintoiseksi. Alhaalla metsässä pensaiden keskellä olivat minun maanmieheni — ratsuväkeä, jalkaväkeä ja tykistöä — koko meidän puolustuksemme.

Mikä kenraali olikaan Arcoll ja minkä suuren tulen olikaan David
Crawfurd sytyttänyt!

Joku tuli sisään — varmaankin tohtori. Hän riisui kenkäni ja sukkani, saaden muuten leikata pois ne vertavuotavista jaloistani, mutta minä en tuntenut mitään kipua. Hän koetti suontani ja kuunteli sydäntäni. Sitten hän pesi minut ja antoi minulle lämmintä maitoa. Maidossa oli varmasti jotain lääkettä, sillä tuskin olin nielaissut sen, kun lävitseni tulvahti kokonainen unenaalto. Valkoinen muuri hälveni ja minä nukuin.

XIX.

ARCOLLIN »PAIMENTAMINEN».

Nukkuessani kuumeuntani tapahtui merkillisiä asioita. Se mitä nyt kerron ei ole sellaista, mihin itse olisin ottanut osaa, vaan mitä myöhemmin keskusteluissa Arcollin ja Aitkenin kanssa sain kuulla. Muutenhan kapina on saanut myöskin oman erikoisen historioitsijansa. Siinä huoneessa missä nyt istun ja kirjoitan näen edessäni hyllyllä kaksi sievoista sinikantista nidosta, jotka sisältävät mr Alexander Uptonin (Timesin kirjeenvaihtajan) kertomuksen Sodasta Tasangon ja Vuoriston välillä, kerrottuina tulevien sukupolvien rakennukseksi. Hänen kuvauksessaan on sankarina kafferien puolella Umbooni, puolihullu rumilas, jonka me sittemmin vangitsimme ja hirtimme. Laputan hän mainitsee vain eräässä syrjähuomautuksessa kristinopin luopiona, jolla oli ollut jotain tekemistä kuohuvan tyytymättömyyden kanssa. »Inkulun», jonka hän usein oli kuullut, hän sanoo olevan zulujen käyttämän nimityksen Jumalasta. Mr Upton on sangen terävä historian kirjoittaja, mutta hänellä ei ole ollut aavistustakaan kaikkein romanttisimmasta tapauksesta sodassa, nimittäin siitä, kuinka Arcoll ja hänen säännöttömät joukkonsa eräänä keskiyön aikana »paimensivat» Pappi Johanneksen perillistä ja hänen herrauttaan.

Bruderstromin luokse, siinä missä nyt olin, oli sijoitettuna 200 poliisimiestä, 63 basuto-sissiä erään Stephen nimisen miehen johdossa, joka syntyjään oli puoleksi alkuasukas ja tavoiltaan kokonaan, sekä kolme farmarikomennuskuntaa, jokainen niistä noin 40 miehen vahvuinen. Nämä komennuskunnat olivat oikeastaan komppanioita Pohjois-Transvaalin vapaaehtoisjoukoista, ja ne olivat pitäneet vanhan nimen ja myöskin jotain näiden joukkojen vähemmän tiukasta muodosta. Edelleen oli täällä kaksi patteria vapaaehtoisesta tykistöstä, molemmissa neljä tykkiä, mutta ne olivat Pilvivuorten länsireunalla, seuraten Beyersin historiallista esimerkkiä. Pari säännöllisten joukkojen rykmenttiä oli tulossa Pietersdorpista, mutta ne eivät tulisi perille ennenkuin seuraavana aamuna, jolloin ne jatkaisivat matkaa suoraan Pilvivuorille liittyäkseen siellä tykistöön. Pitkin vuoristoa oli strategisesti tärkeisiin paikkoihin sijoitettu poliisiosastoja mukanaan alkuasukassissejä ja Blaauwildebeestefonteiniin oli sijoitettu melko vahvoja voimia kahden kenttätykin kanssa, koska pelättiin, että toinen kafferiarmeija voisi ehkä marssia sitä tietä Inandan Kraaliin. Wesselburgissa tasangolla oli vahva poliisipatrulli ja pitkin tietä täydellinen järjestelmä pieniä patrulleja, mukanaan varsin runsaasti basutosissejä. Mutta niin hyvin kuin tie olikin vartioitu, ei se ollut kokonaan suljettu, sillä Arcollin joukot olivat vain osa hänen siirtomaa- ja vakoilupoliisistaan. Minun oma kokemukseni osoitti, kuinka helppoa oli päästä poliisivartioiden ohi.

Laputalla ei ollut liikoja aikoja ja senvuoksi hän varmaan koettaisi päästä tien yli mahdollisimman läheltä. Tärkeintä Arcollille senvuoksi oli vartioida Letaban solan ja Bruderstroomin välistä linjaa. Osasto parhaita ratsupoliiseja ohjasi matkansa kiivasta vauhtia solaa kohti ja heidän perässään hajaantuivat muut pitkin tietä. Farmarit vartioivat muuatta kohtisuorassa päätietä vastaan olevaa väliä estääkseen pakoyritykset vasemmalla sivustalla. Basutosissit lähetettiin metsiin etuvartioina tuomaan tietoja, jos jotain epäilyttävää näyttäytyisi. Lopuksi otti eräs poliisipatrulli, mukanaan alkuasukasvakoilijoita, haltuunsa tien siihen osaan Letabaa, missä on ylimenopaikka. Sitä nimitetään Main Driftiksi ja löytyy kartallakin. Alkuasukkaiden ensimmäisenä tehtävänä oli löytää Laputan olinpaikka ja sitten estää häntä pääsemästä eteläänpäin, kukkuloiden ja metsien muodostamasta kolmiosta Machudi-laaksoon, tien ja Letaban välillä. Jos hän epäonnistui siellä, hänen täytyisi koettaa mennä Letaban yli kaalamon alapuolelta ja sitten pyrkiä tien yli kaalamon ja Wesselburgin välillä. Kun Arcollilla ei ollut tarpeeksi väkeä vartioimaan koko linjaa, saattoi hän, jos Laputa kerran tulisi ajetuksi kahlauspaikan alapuolelle, muuttaa miehensä kauemmas etelään. Luonnollisesti oli erittäin tärkeää määritellä Laputan olinpaikkaa, ja tässä tarkoituksessa lähetettiin alkuasukasvakoojia liikkeelle. Oli olemassa mahdollisuuksia Laputan kiinnisaamisesta, mutta Arcoll tiesi liiankin hyvin hänen ihmeteltävän vainunsa, hänen paikallistuntemuksensa sekä hänen suuret ruumiinvoimansa, ollakseen lainkaan varma asiastaan.

Minuuttiakaan liian aikaisin ei oltu liikkeellä. Poliisin etujoukot ratsastivat suoraan erään kafferin päälle, jonka Laputa oli jo ennättänyt lähettää tutkimaan, oliko tie selvä. Kaksi minuuttia myöhemmin Laputa olisi ollut tien toisella puolella ja päässyt käsistämme, sillä Letaban metsäisissä seuduissa ei häntä mitenkään olisi voitu tavoittaa. Kun kafferi näki meidät, sukelsi hän takaisin ruohikkoon tien pohjoispuolella, mikä osoitti, että Laputa vielä oli siellä.