He läksivät, ja Kristittykin jatkoi matkaansa, mutta yhä vieläkin paljas miekka kädessä, hyökkäyksiä peljäten.
VAAROJA KUOLEMAN VARJON LAAKSOSSA.
Minä näin unessani syvän ojan kulkevan pitkin koko laakson oikeata laitaa. Tämä oja on se kuoppa, johon sokea on sokeata taluttanut kautta kaikkein aikain, ja jossa he molemmat ovat kurjan lopun saaneet. Vasemmalla taas oli vaarallinen neva, sellainen, että jos hyväkin ihminen siihen lankeaa, hän ei löydä jalanpitävätä pohjaa. Tähän nevaan kuningas Davidkin kerran vaipui, ja epäilemättä hän olisi siihen hukkunut, ellei Hän, joka voimallinen on, olisi häntä vetänyt ylös. [Ps. 69: 14,15]
Polku oli laaksossa tavattoman kaita, ja se se pani Kristitty paran yhä tukalampaan tilaan: sillä koettaessaan välttää ojaa toisella puolen, hän oli vähällä vajota nevaan toisella; ja kun hän nevaa koetti karttaa, niin täytyi hänen olla peräti varovainen, ett'ei ojaan suistuisi. Näin hän vaelsi, ja minä kuulin hänen haikeasti huokailevan. Muun vaaran lisäksi oli polku niin pimeäkin, ett'ei hän useinkaan, uutta askelta astuessaan, tiennyt, mihin tai minkä päälle hän jalkansa astuu.
Keskitiessä laaksoa minä huomasin helvetin kidan aukenevan, aivan tien vieressä. "Mitäs minun pitää tekemän?" ajatteli Kristitty. Ja tulta ja savua tuprusi myötäänsä niin valtavasti, säkenöiden ja niin hirveällä pauhulla — ja nehän eivät välittäneet Kristityn miekasta, niinkuin Apollyon taanoin, — että hänen piti panna miekkansa tuppeen ja tarttua toisenlaiseen aseesen, jonka nimi oli Jokapäiväinen rukous. Ja minä kuulin hänen huutavan: "O Herra, pelasta minun sieluni!" [Ef. 6: 18, Ps. 116: 4]
Sitten hän kulki pitkän taipaleen, vaikka liekit kyllä koettivat tapailla häntä takaapäin. Samalla hän kuuli surkeita huutoja ja tunsi sysäyksiä puoleen ja toiseen, ja niinpä hän välistä luuli, että nyt hänet revitään palasiksi tai poljetaan mäsäksi kuin kura kujalla. Tätä kauheata näkyä ja näitä hirveitä huutoja kesti muutamia virstoja yhtämittaa. Tultuaan sitten erääseen kohtaan, jossa hän oli kuulevinaan kokonaisen vihollisjoukon tulevan edestäpäin häntä vastaan, hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä nyt olisi paras tehdä. Yhteen aikaan hän jo vähin ajatteli lähteä takaisin. Sitten harkitsi hän taas, että olihan hän käynyt laaksoa jo puolitiehen. Hän muisti, mitenkä hän jo tähän saakka oli monta vaaraa voittanut, ja että takaisinpäin vaeltaminen olisi vaarallisempaakin kuin eteenpäin meneminen. Niinpä hän päätti kuin päättikin lähteä eteenpäin. Viholliset ne kumminkin kuuluivat tulevan yhä lähemmäs. Mutta samassa kuin he olivat ennättäneet melkein hänen luoksensa, samassa hän päästi voimakkaan huudon: "Minä vaellan Herran, Herran väkevyydessä." Silloin he pakenivat eivätkä enää lähemmäksi tulleet. [Ps. 71: 16]
Yhtä seikkaa en saata tässä jättää mainitsematta. Minä näin Kristitty paran nyt joutuneen niin suunniltaan, että hän tuskin enää tunsi omaa ääntänsäkään. Ja tällä tavalla minä sen huomasin. Juuri kuin hän oli tullut leimuavan aukon kohdalle, tuli muuan häijy olento takaapäin, hiipi hiljaa hänen lähellensä ja kuiskutti hänelle monta kauheata sadatusta, joitten hän todellakin luuli tulevan hänen omasta sydämestään. Tämä seikka se enemmän kuin mikään muu tähän-astisista tuotti hänelle tuskaa, hän kun rupesi ajattelemaan, että hän nyt sadattelee sitä, jota hän oli tätä ennen niin paljon rakastanut. Eihän se muussa tapauksessa näin olisi käynyt, mutta joko hän nyt ei kyennyt korviansa sulkemaan tahi ei osannut huomata, mistä nämä sadatukset tulivat.
AAMU SARASTAA.
Kuljettuaan tässä tuskallisessa mielentilassa taas hyvän matkaa, oli hän kuulevinaan jonkun miehen astuvan hänen edellänsä ja sanovan: "Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani." [Ps. 23: 4]
Silloin hän ihastui, ja tässä syy siihen: