Tämän paikan ohi pääsi Kristitty ilman sen suurempaa vaaraa, mikä minua hiukan kummastutti. Mutta sittemmin sain tietää, että Pakana oli kuollut jo kauan aikaa sitten. Toinen on tosin hengissä vielä, mutta hän on saanut nuoruutensa aikana kestää niin monta rajua rynnäkköä, että on nyt vanhoilla päivillään käynyt kovin raihnaiseksi ja jäsenilleen jäykäksi. Tuskin hän nyt enää muuhun kykenee kuin istumaan rotkonsa suulla, irvistellen ohikulkeville vaeltajille ja kynsiänsä pureksellen, kosk'ei jaksa päästä heihin käsiksi.
Niinpä minä näin Kristityn astuvan edelleen. Hän huomasi tuon vanhan miehen istuvan vuorenrotkon suulla, mutta ei tiennyt, mitä hänestä ajatella, varsinkaan, kun vanha mies, pääsemättä hänen luokseen, puhutteli häntä, sanoen: "Ette te tuostanne parane, ennenkuin vielä useampi teistä roviolla poltetaan." Mutta Kristitty ei ollut tuosta tietääkseenkään, katsahtihan vaan hyvänsävyisesti ja astui ohitse, eikä hänelle mitään pahaa tapahtunut. Ja näin silloin Kristitty lauloi:
O ihmeen maa! (En sanaa löydä toista).
Vaaroista vainenkin jo pääsin noista.
Oi siunattu se käsi, joka mulle
Soi kauniin kirvoituksen, kiusatulle!
Pimeys, horna, synti uhkas' niellä,
Mun vaeltaissain turmaisella tiellä.
Oll' ansat, paulat, verkot vireill' aivan
Mun käydä niihin, alle tuskan, vaivan.
Nyt riemuun ylistykses, sielu, liitä!
Hän, Jesus, kunnian kruunun kantaa siitä.
KRISTITTY JA USKOLLINEN.
Vaellettuansa jonkun verran, saapui Kristitty pienelle mäentörmälle, joka oli luotu vaeltajain tähystellä tietä. Kristitty alkoi astua törmälle, katseli eteenpäin ja näki Uskollisen kulkevan hänen edellänsä. Kristitty huusi silloin hänelle: "Hoi-hohoi! Malttakaas, niin tulen mukaanne!" Uskollinen katsahti taakseen, ja Kristitty huusi uudestaan: "Malttakaa, malttakaa, minä tulen sinne teidän luoksenne!" Mutta Uskollinen vastasi: "Ei! Tässä on henki kysymyksessä ja Verenkostaja ajaa minua takaa." [5 Mos. 19: 4-6]
Tästä säpsähti Kristitty. Hän ponnisti kaikki voimansa ja saavutti Uskollisen, jopa joutui hänen edelleenkin, niin että viimeinen tuli ensimmäiseksi. Silloin myhähti Kristitty turhamielisesti, hän kun muka oli päässyt veljensä edelle, mutta siinä hän ei ennättänytkään katsoa eteensä, vaan kompastui äkkiä ja kaatui eikä kyennyt nousemaan, ennenkuin Uskollinen auttoi hänet pystyyn.
Minä näin sitten unessani heidän astuvan rakkaasti yhdessä ja suloisesti haastelevan kaikesta siitä kuin heille oli heidän matkallansa tapahtunut, ja näin Kristitty alkoi:
Kristitty: Arvoisa ja rakas veli Uskollinen! Olen iloinen siitä, että saavutin teidät, ja siitä, että Jumala on niin taivuttanut mielemme, että nyt saatamme kumppanuksina kulkea yhdessä tätä miellyttävää polkua.
Uskollinen: Olisin tahtonut, rakas ystävä, kulkea teidän seurassanne hamasta kotikaupungistamme saakka, mutta te kun läksitte ennen minua, niin minun täytyi pakostakin astua näin pitkät matkat yksinäni.
Kristitty: Kuinka kauan te viivyitte Turmion kaupungissa, ennenkuin läksitte jälkeeni vaeltamaan?