"Hän on poikani", sanoi Lancelot, "ja halusin nähdä hänet. Mutta tiesin olevan parasta, että pysyttelen poissa."
"Pyydän anteeksi, mutta —"
"Te ymmärrätte täydellisesti — älkää teeskennelkö. Pyysitte minua palaamaan luoksenne, vaikka teidän olisi pitänyt tietää, etten halua. Silloin lähetitte sanan, ettette halua sitä itsenne, vaan lapsen vuoksi. Ajattelette varmaankin minua hyvin yksinkertaiseksi. Tehän tiedätte, etten rakasta teitä. Ajoitte tahtonne läpi tuona ainoana ja yönä luulen saavani maksaa siitä. Mutta siinä ei ole mitään järkeä, että se tehdään vielä pahemmaksi. Jos nyt tulisin luoksenne, vaikkapa tapaamaan vain poikaa, kuvittelisitte minun tulleen tapaamaan teitä."
"Ette ole ystävällinen", sanoi Elaine, "ettekä rehellinen. Te piditte minusta, vaikka ette rakastanutkaan minua, eikä teillä ole mitään syytä nyt käyttäytyä raa'asti."
"En ole raaka. Tällaisesta asiasta keskustellessa ei kukaan voi olla kohtelias. Varoitin teitä. En rakastanut teitä ja tiesin vihaavani teitä jälkeenpäin. Tai tehän olisitte yhtä hyvin voinut ruveta vihaamaan minua."
"Vihaatte siis minua vieläkin, Lancelot?"
"Ehkä en vihaakaan — mutta en pidä teistä. Saanko mennä niin pitkälle? Kun ajattelen, kuinka paljon onnestani te riistitte minulla — no niin, en pidä teistä. Ette varmaankaan tiennyt mistään sen paremmasta."
"Tiesin, mitä olin tekemäisilläni", vastasi Elaine.
"Olen toivonut, ettette tiennyt sitä. Olen koettanut ajatella, että minun pitää ottaa syy niskoilleni."
"Oletteko?"