"Siitä ei voida syyttää ainakaan minua", vastasi Lancelot. "Tulitte, koska halusitte niin tehdä, kuten teette kaikkea, eikä teidän olisi pitänyt tulla. Jos olisi minua todella tarvittu, olisitte voinut lähettää sanan."
"Jälleenkö? Olisitteko vastannut tällä kertaa?"
Lancelotilla ei ollut mitään sanomista. Hän koetti katsoa Elainea silmiin.
"Tehän näette", aloitti Lancelot vihdoin, "siitä tavasta, kuinka olette toiminut, ettei tällä haavaa voida tehdä mitään. Kuningatar haluaa tietää, miksi olette tullut tänne. Hän oli liian ovela kysyäkseen sitä ennen, mutta nyt uskallan lyödä vaikka vetoa siitä, että hän odottaa vaikutteenne paljastumista. Jos alkaisin vierailla luonanne kodissanne, kuvitelkaa, kuinka helppoa olisi taivuttaa hänet tai jokainen muu uskomaan, että teen niin, saadakseni katsella poikaa. Ja kun olen kertonut hänelle, että poika on oma lapseni —"
"Hyvä on, Lancelot, älkää tulko kotiini — puhutelkaa poikaa jossakin muualla. Lähetän hänet minne tahansa haluatte. Olisiko täällä hovissa tilaa hänelle?"
"Ei nyt, vaan myöhemmin ehkä. Sen kaiken kuuleminen, mitä täällä puhutaan, ei olisi hyväksi lapselle. Ehkä ei kuningatarkaan olisi ystävällinen hänelle."
"Ei varmastikaan", vastasi Elaine, "enkä sitä haluaisikaan. En pyydä häneltä minkäänlaisia suosionosoituksia."
"No niin", sanoi Lancelot, "siinä tapauksessa teidän on parasta tehdä mitä ikinä voitte hänen hyväkseen siellä, missä hän nyt on, ja sitten kun hän on neli- tai viisitoistavuotias, tuon hänet tänne, jos hänestä on kehittynyt lupaava nuorukainen. En voi tehdä mitään sen parempaa."
"Luulen, että minun pitää matkustaa kotiini", sanoi Elaine. "Eikö teistä itsestännekin kuulosta, että olette hieman itsekäs?"
Sensijaan että olisi vastannut Lancelot siirtyi hieman Ginevran tornia kohti.