"En tiennyt kutsujaa teiksi — luulin häntä Ginevraksi, ja kun kerran asian laita oli niin, oli minun pakko tulla."
"Ihan niin, teidän oli pakko. Mutta tietysti, kun lähetin viestin, en tiennyt lainkaan teidän riitaantuneen. Sanokaa sitä onneksi, jos haluatte — mutta minä nimitän sitä kohtaloksi. Muistelkaa kaikkea askel askeleelta. Jos olisitte rakastanut minua, ette olisi suuttunut viestistäni — mutta minä lähetin sen vain siksi, että saisin selville, rakastatteko te minua. Oliko siinä mitään muuta, mitä olisin voinut tehdä? Kun tulitte sinne, ette halunnut jäädä, mutta oli jo tavattoman myöhä eikä poistuminen ollut niinkään helppoa, vai mitä? Ja te himoitsitte minua hieman, ettekö himoinnutkin? Jälkeenpäin te vihasitte minua. Sitä en ollut tahtonut ettekä tekään, ehkä. Mutta se tapahtui. En kadu mitään siitä, Lancelot, ja olen pahoillani, että te kadutte. Se oli osa elämästämme, ja sen täytyi tapahtua."
"En myönnä sitä", vastasi Lancelot. "Jos myöntäisin sen, pitäisi minun sallia jokaisen, joka vain haluaa, sekaantua elämääni ja sanoa sitten, että hän oli määrätty osa siitä. Te ette pelannut rehellistä peliä. Kun tulin huoneeseenne keskiyöllä, oli ilkityö tehty — omaisenne tiesivät minun olevan siellä enkä voinut milloinkaan selittää käyneeni siellä viattomassa tarkoituksessa."
"Ette voinutkaan", sanoi Elaine, "mutta se oli silti viattomampaa kuin tarkoititte. Luulitte odottajaa toiseksi naiseksi, ystävänne vaimoksi."
"Ainoa teitä koskeva kohta siinä on se", sanoi Lancelot, "etten olisi tullut, jos olisitte lähettänyt viestin omassa nimessänne. Olihan paljon kunniallisiakin keinoja, joiden avulla olisitte voinut saada selville, rakastinko teitä. Todellisuudessa teidän ei olisi pitänyt lainkaan kysyä, koska se on miesten asia. Tai jos naiset aikovat anastaa sen etuoikeuden itselleen, pitää heidän suoda meille samanlainen etuoikeus kuin rehellinen mies suo naiselle — etuoikeus vastata kieltävästi."
"Voisitte yhtä hyvin mennä sisälle ja sopia Ginevran kanssa", sanoi Elaine. "Toisen meistä ainakin pitäisi tulla onnelliseksi. Kun panin kaikki vaaralle alttiiksi voittaakseni teidät, tiesin, etten ehkä onnistuisi siinä, minkävuoksi ei epäonnistuminen hämmästytäkään minua. Minua hämmästyttää vain teidän kovuutenne. Puhutte kuin ei koko asia koskisi teitä lainkaan, kuin joku ohikulkija komentaisi jotakin pahankurista pientä tyttöä käyttäytymään kiltisti. Kukaan ei voisi kuvitella, että te kerran olette jakanut kanssani tuon — tuon ihmeellisen intohimon. Sanon teille nyt suoraan, ettei Ginevra ole koskaan rakastanut teitä niin vilpittömästi kuin minä — rakastanut teitä teidän itsenne eikä nimenne vuoksi. Vaikka te halveksitte minua, pitäisi teidän nähdä, kuinka suuresti teitä rakastan, ja käyttäytyä sen mukaisesti. Olitte kerran niin jalomielinen, että säälitte minua. Omituista, että nyt olette unohtanut, mitä olemme, te ja minä, mitä jokainen on — kuinka vähän onnea saamme osaksemme tässä maailmassa. Ette halua vai haluatteko saada tietää sitäkään, millaiset kärsimykseni ovat olleet; te ratsastitte vain tiehenne ja annoitte minun selittää kaikki ja kestää tekomme seuraukset. Minun vain piti mennä maailmaa vastaan lapseni kanssa. Olen kasvattanut häntä tähän saakka avuttanne. En ole saanut sanaakaan teiltä, en silloinkaan, kun hän syntyi. Jos olisin kuollut, ette olisi tullut hautajaisiinikaan, koska siinä tapauksessa olisitte joutunut liian huonoon valoon. Nyt olen saanut kärsiä helvetin vaivoja rakastettunne seurassa täällä, ja sietänyt tämän hovin puheita vain sen mahdollisuuden vuoksi, että voisin pyytää teitä auttamaan minua, jotta voisin kasvattaa miehen pojastanne, koska tiesin, etten voi toimittaa asiaani muulla tavalla. Jos ymmärsin vastauksenne oikein, suostutte kohtaamaan lapsen jolloinkin tulevaisuudessa, kun hän on kasvanut suureksi. Teidän katsantokantanne mukaan on siis seurusteleminen oman poikansa kanssa isälle vaarallista. Eikö teissä ole hitustakaan ystävyyttä, Lancelot?"
Hän koetti pidättää kyyneltään, mutta ei voinut. Kun hän lopetti vastalauseensa, tapahtui se siksi, ettei hän voinut enää hillitä ääntään.
"Mitä sitten tahtoisitte minun tekevän, Elaine?"
Elaine kääntyi syrjään koettaen kuivata silmiään, mutta hänen ruumiinsa vapisi vielä. Kun hän rauhoittui, katseli hän kaupunkia ja sen takana sijaitsevia ketoja. Se hänen käsistään, joka oli lähinnä Lancelotia, nojautui penkereen laitaan. Lancelot peitti sen omalla kädellään.
"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"