"Olen sanonut sen jo teille — sehän on hyvin yksinkertaista — en voi selittää sitä sen tarkemmin."
"Olen luonnollisesti tyhmä, ja te luulette edelleenkin minua kovasydämiseksi", sanoi Lancelot, "mutta minulla on vieläkin sellainen tunne, Elaine, ettei se, mitä tahdotte ole niinkään yksinkertaista. Jos tehtäväni supistuu siihen, että teen pojasta sellaisen kuin hänestä pitääkin tulla, hyvän ja rehellisen, pitää minun tehdä ainakin se. Mutta hylätessäni ehdotuksenne en ajattele lasta ollenkaan. Ajattelen vain teitä kuin hyvin kaunista ja valpasta naista, joka oli minulle kerran liikaa ja joka voi käydä minulle vaaralliseksi vieläkin, ellen ole varuillani. Keskustellessamme tunnen ottelevani taitavan vastustajan kanssa — eikä ole ihmekään, ettette ole myötätuntoinen huomautuksilleni. Pulmakseni suoraan ajattelen, ettette puhu ollenkaan lapsen puolesta."
Elaine kääntyi ja katsoi häneen iloisesti hymyillen.
"Lancelot", sanoi hän, "jos aloitamme vielä tällaisen ottelun, käytte minulle liian teräväpäiseksi. Olette melkein oikeassa. Rukoilen lapsen puolesta, mutta haluan teitä itselleni enemmän kuin tiedättekään, huolimatta siitä, kuinka paljon arvaatte. Ja vaikka olette niin töykeä, korvaa keskusteleminen kanssanne kaikkien näiden yksinäisten vuosien tuskat. Toin surua elämäänne luullakseni siksi, että olin itsekäs. Jos te toitte sitä minun elämääni, tapahtui se sentähden, että olitte niin suurenmoinen. Minua säälittää meidän molempien vuoksi."
Elaine oli ihan hänen vieressään, hänen kasvonsa olivat avonaiset ja hehkuvat; heidän kohtalonsa, jotka olivat salaa sotkeutuneet toisiinsa, näyttivät tällä hetkellä selviltä; Lancelot puristi hänet rintaansa vasten ja piti häntä siinä painaen huulensa hänen huuliaan vasten.
"Meidän pitää lähteä", sanoi Lancelot vihdoin.
"Minun täytyy, mutta ei sinun. Ei ainakaan kauaksi. Ginevra on tullut hakemaan sinua."
Lancelot kääntyi äkkiä. Ginevra seisoi ovella penkereen päässä.
"Lancelot", sanoi Elaine, "hän tietää. Näin hänen kasvonsa, kun suutelit minua."