"Vastustan mielipidettänne", sanoi ritari Lancelot. "Kaikki, mitä tyttärenne on sanonut, miellyttää minua."
"Silloin aion jatkaa. Luvallasi, isä. Aioin sanoa, että jos voisin rakastaa jotakuta miestä, kuten Iseult rakastaa Tristramia, pitäisin itseäni onnellisena. Mutta pelkään laimentumista."
Lancelot tuijotti häneen, ikäänkuin ei olisi häntä ennen nähnytkään.
Kuningas Pelles katsoi ritari Lancelotiin ja sitten palvelijoihin.
Muuan heistä luuli hänen tahtovan jotakin ja kiiruhti hänen luokseen.
"Etkö sinäkin ajattele niin?" kysyi Elaine.
"Ei, tytär, en ajattele ollenkaan niin."
"Ihmettelenpä, haluaako ritari Lancelot ilmaista meille ajatuksensa", sanoi Elaine.
"Kyllä kai", vastasi hänen isänsä. Palvelija perääntyi arvokkaasti.
"Laimentuminen olisi tietysti hyvin vakava asia. Minulla on muuan ystävä, joka on varoittanut minua siitä", sanoi Lancelot. "Mutta voinpa melkein sanoa, että te olette turvassa siltä vaaralta. On kuitenkin olemassa muitakin keinoja tyydyttävän elämän viettämiseen. He eivät ole täydellisesti onnellisia."
"Mikä vika heissä sitten on? Eivät kai he ole väsyneet toisiinsa, vai mitä?"
"Mikäli tiedän, eivät", sanoi Lancelot. "Mutta ajatelkaa, kuinka paljon he menettävät."