"Mikä tarkoitus tällä merkillisellä suunnitelmalla on?" kysyi Lancelot.
"Hän saisi jatkaa omaa elämäänsä, tarvitsematta enää tuskitella vanhempiensa vuoksi", vastasi Ginevra.
"Tiedän, mitä tarkoitat — hän jäisi silloin tänne hoviin. Mutta sitten kun olen nainut mies, kuinka käy jos hän saa selville, ketä rakastin ennen parannustani? Pois hän lähtisi, ja minä jäisin lohduttamaan Elainea. Ei, kiitoksia!"
"Siinä tapauksessa pitää meidän punnita, onko meidän parasta odottaa, kunnes hän kuulee salaisuutemme joltakin vihamieliseltä henkilöltä, vai pitääkö meidän itsemme kertoa se hänelle."
"Millainen aate! Kutsu hänet tänne huoneeseesi tuttavalliseen neuvotteluun ja ilmoita hilpeästi, että vaikka oletkin kuningatar ja parhaan ystäväni vaimo, olet sittenkin ollut rakastajattarenani parikymmentä vuotta. Voinhan minä sill'aikaa pitää silmällä ikkunoita, ettei hän hyppää ulos ja taita niskaansa. Tai ehkä olet harjoittanut hänet, niin että hän lähettää hakemaan Arthuria tai kenties Elainea, ja sitten voimme aloittaa täysin rehellisen perhekokouksen."
"Älä laske siitä leikkiä, Lancelot — minä puhun tosissani. Sinun pitäisi kertoa se hänelle. Voisit sanoa meidän toivovan, että hän saa tietää kaikki, kun vielä olemme täällä selittämässä syitämme. Voisit selittää, missä merkityksessä ajattelemme rakkauttamme hyveelliseksi ja mitä hyvää maailma on saanut syleilyistämme."
"Luuletko minun ihailevan tätä ivaa?" kysyi Lancelot. "Vai onko tämä sittenkin se haave, jota luulet valmistaneesi hänet vastaanottamaan?"
Kuningattaren silmiin ilmestyneet kyyneleet ja hänen majesteetillisen vartalonsa lyyhistyminen panivat Lancelotin katumaan sanojaan. Ginevra oli enemmän huolissaan kuin hän oli luullut.
"Vakavasti sanoen, Ginevra, se ei käy päinsä — pelkään sen olevan mahdotonta."
"Saisimme ainakin tietää, mitä hän meistä ajattelee — meidän ei tarvitsisi sitä odottaa. Meillä olisi mahdollisuus esittää se niin edullisessa valossa kuin suinkin."