"Astolatin ritari Bernard", kuului vastaus.
"Vai tämä on Astolat! Olen kuullut nimen. No niin, ilmoittakaa ritari
Bernardille, että ritari Lancelot on täällä, liittyäkseen kuningas
Arthuriin ja valmiina tulemaan portista linnaan, jos tahdotte avata
sen."
Pää katosi, ja hetkisen kuluttua portti aukeni ja Lancelot ratsasti sisään. Ritari Bernard oli siellä lausumassa hänet tervetulleeksi. Hän oli pitkä mies, jolla oli ystävälliset kasvot.
"Olimme epäkohteliaita vain senvuoksi", sanoi hän, "ettemme tienneet, kuka olitte. Katsokaa, olen ainoa taistelukykyinen mies koko talossa. Ellette te ja kuningas pitäisi valtakuntaa niin hyvässä järjestyksessä, olisi köyhillä miehillä, kuten minullakin, kovat ajat."
"Minulla ei ole mitään oikeutta vedota ystävyyteenne", sanoi Lancelot.
"Olen häirinnyt teitä."
"Ette ollenkaan! Talossa on aina ruokaa ja enemmän vuoteita kuin voimme täyttää — emmekä näe vieraita luonamme tarpeeksikaan usein, ritari Lancelot… Mieheni auttavat teitä haarniskan riisumisessa ja pitävät huolta hevosestanne. Sitten me kävelemme puistossa, kunnes kokki saa ruoan valmiiksi."
Palvelijat eivät olleet taitavia, mutta saivat kuitenkin haarniskan riisutuksi. He näyttivät tietävän paremmin, kuinka hevosia käsitellään.
"Tämä on hyvin kaunis puisto", sanoi Lancelot. "Olen nähnyt harvoja paremmin hoidettuja. Sellaisia ruusuja!"
"Tämä on vaimoni puutarha", sanoi ritari Bernard.
"Hän uhraa varmaankin sille koko aikansa", sanoi Lancelot. "Tällainen ilmaisee yhtä paljon hellyyttä kuin taitoakin."