"En olisi mustasukkainen, jos olisin te. En ole koskaan nähnyt ritari
Lancelotia, ja hän on isäni vieras eikä minun. Hän on sitäpaitsi
Ginevran rakastaja."
"En usko sitä juttua", sanoi Bromel, "ja jos uskoisinkin, en toistasi sitä. Kuningatar on jalo nainen ja kuningas hieno mies."
"Ei kukaan epäilekään sitä."
"Lancelot on kohteliaisuuden sielu", jatkoi Bromel. "Hän ei ole koskaan elämässään tehnyt mitään alhaista."
"Olen varma siitä, ettei hän koskaan olekaan."
"Siinä tapauksessa teidän ei sovi puhua sellaista."
"En todennäköisesti mainitsekaan tästä aiheesta teille enää. Se näyttää panevan teidät unohtamaan, että olette vieras isäni talossa, ilman minkäänlaista valtaa komentaa minua."
"Olette oikeassa. Käyttäydyin huonosti", sanoi Bromel, "mutta ei kukaan saa parjata kuningatarta, Arthuria eikä Lancelotia. Pidän teistä liian paljon voidakseni nauttia lisäytyvästä tottumuksestanne puhua huolettomasti. Minun on pakko vastustaa sitä teidän itsenne vuoksikin."
Viiriäiskoira heräsi jälleen ja katsoi häneen.
"Bromel, jos tulitte tänne tänä iltapäivänä taivuttamaan minua, valitsette omituisia väitteitä. Voin kuvitella mielessäni tarkasti tuollaisen kodin, jota minun mielestänne pitäisi ikävöidä — te hallitsisitte minua ja lapsia ja määräisitte meidän ajatuksemmekin. Mutta koska en ole vaimonne, käytän vapauttani hyväkseni sanomalla teidän saapuvilla ollessanne, että Lancelot ja Ginevra rakastavat toisiaan ja että he ovat maailman parhaita ihmisiä, kuten Arthurkin."