"Lancelot, meidän oli saavutettava tämä hetki ennemmin tai myöhemmin, ja olen iloinen, että saavutimme sen, ollessamme vielä nuoria. Sinun pitää valita joko Arthur tai minut. Suhteemme on jo tarpeeksi omituinen — sinä olet rakastajani ja kuitenkin olet ylpeä uskollisuudestasi häntä kohtaan. Et voi olla uskollinen molemmille. Jos vieläkin tunnet rakkautemme oikeutetuksi, rohkaise mielesi, mies, ja vastaa seurauksista. Mutta jos haluat mieluummin olla uskollinen Arthurille — no niin, erehdyit suuresti ryhtyessäsi kosiskelemaan hänen vaimoaan."
"Sanon tätä odottamattomaksi vastaanotoksi", sanoi Lancelot. "Et kerro minulle kaikkea, mikä mieltäsi painaa. Mitä onkaan tapahtunut? Kosiskella hänen vaimoaan?! Siten se ei alkanut."
"Tarkoitatko minun kosiskelleen sinua?"
"Sydämemme eivät kaivanneet mitään kosiskelua", vastasi Lancelot. "Ja mitkä ovat nuo rakkautemme seuraukset, joista vaadit minua vastaamaan, paitsi kunnioitustani sinua kohtaan?"
"Nämä lauselmat ovat tavattoman hyviä", sanoi Ginevra. "Ja se on paha merkki. Ollessani tavallisella tuulellasi et ole ollenkaan kaunopuheinen. Tiedät, miksi antauduin sinulle. Voin rakastaa vain yhdenlaista miestä — sellaista, joka eroaa muista tässä maailmassa, joka rakentaa jotakin, joka alituisesti edistyy. Luulin kerran Arthuria sellaiseksi."
"Minä puolestani", sanoi Lancelot, "en ole koskaan myöntänyt vastakohtaa. Sinun on pakko se todeta. Rakastin sinua sinun itsesi vuoksi enkä kehittääkseni sinua, kuten sinä näytät rakastaneen minua, enkä lausumalla arvosteluja miehestäsi."
"Se, miksi rakastit minua, ei merkitse juuri mitään nyt", vastasi Ginevra. "Te molemmat näytitte eroavan suuresti toisistanne, mutta olettekin hyvin toistenne kaltaisia. Olisin yhtä hyvin saanut olla onneton Arthurin kanssa. Kun huomasin hänen olevan tyytyväisen itseensä voimatta kuvitella minkäänlaista uraa, silloinkaan, kun ehdotin sitä hänelle, en voinut auttaa häntä enää millään tavalla. Käännyin silloin sinun puoleesi saadakseni elää. Luulin voivani saavuttaa elämän sinun avullasi — saatoin haaveilla, ja sinä voit loihtia esille näyn — yhdessä olisimme voineet, välittämättä Arthurista, säilyttää hänelle kuningaskunnan ja nimen. Ah, Lancelot, luuletko, että olisin antautunut sinulle, ellei tämä olisi ollut ainoa toivo sielujemme pelastukseksi?"
"Tämä oli varmasti sinun käsityksesi siitä", vastasi Lancelot.
"Ihan niin! Sellainen oli aatteeni, jota sinä et enää kannata."
"Minähän olen aina ajatellut sitä eri tavalla, Ginevra. Halusin yksinkertaisesti sinua omakseni, niin kiihkeästi, että olin petollinen parhaalle ystävälleni, enkä mielelläni ajattele sitä, mutta toivon sinun löytävän tuon, mistä olet niin paljon puhunut — purkauksen tarmokkaisuudellesi kaikesta siitä, mitä olen pannut toimeen. Olen sinulle kiitollisuuden velassa kaikesta. Olen koettanut seurata aatettasi. Kun kerroin sinulle kerran, kuinka äärettömästi kalpaan poikaa itselleni — kaipaan todella vieläkin — poikaa, jolla olisi minun nimeni, sanoit sinä, että hyvien töiden täytyy olla lapsiamme ja että lapsiakin siitetään turhaan, ellei niistä kehity vanhempiaan etevämpiä ihmisiä. Alituisesti jotakin parempaa, sanoit sinä."