"Ymmärsit minua ennen", sanoi Ginevra. "Miksi olet muuttunut?"
"En ole muuttunut."
"Sepä hullua — tiedät kyllä muuttuneesi. Seuraat nykyään Arthuria kaikenlaisiin kahnauksiin, joissa varmasti menetät maineesi ja vaikutusvaltasi. Jos hän halusi katsella Iseultia, miksi sinunkin piti lähteä mukaan?"
"Jos luulet hänen rakastuneen Iseultiin —"
"Tristram ehkä ajattelee niin, mutta en minä", vastasi Ginevra. "Arthur ei ole rakastunut keneenkään. Hän kaipaa vain vaihtelua — hän on vain poikanen vielä. En luule sinunkaan rakastuneen Iseultiin. Nyt ei ole puhe siitä. Mutta kun kuningas tekee tyhmyyksiä, seuraat sinäkin häntä ja teet samoin. Annat hänen määrätä, pitääkö sinun käyttäytyä jalosti vaiko hyvin tyhmästi."
"Ginevra, ellen olisi lähtenyt hänen mukaansa tuona ensi kertana, olisi Palomides tai Tristram tappanut hänet, ennenkuin he olisivat saaneet selville, kuka hän on. Senjälkeen pidin velvollisuutenani varjella häntä. Salli minun kertoa sinulle tämä juuri siksi, että rakkautesi kuuluu minulle — hänen vaimonsa rakkaus — enhän voi olla saapuvilla, katselemassa, kuinka hänelle tehdään pahaa. Minun täytyy suojella häntä hieman itsenikin vuoksi, sillä ellen tekisi niin ja jos hänet tapettaisiin, pitäisi minun ajatella, kuinka kiihkeästi olin toivonut hänen kuolemaansa."
"En toivo Arthurin kuolevan", sanoi Ginevra. "Mistä oikeastaan puhutkaan? Mutta minullakin on omatunto. Ainoa puolustukseni on, että sinusta rakkautemme avulla on tullut paras kaikista elävistä miehistä — tai ajattelin ainakin niin. Kun tulos on sellainen, voidaan yhteiselämällämme sanoa olleen jonkin päämäärän, nimittää sitä melkein pyhäksi. Muussa tapauksessa olisimme vain pettureita, jotka piilottavat syntinsä, enkä silloin haluaisi enää olla missään tekemisissä kanssasi."
"Mutta ensin koetin kieltää Arthuria ja sitten pelastin hänet. Eikö se ollut oikein?"
"Voit päätellä sen siitä, mitä miehet ajattelevat sinusta", vastasi Ginevra. "He sijoittavat nyt sinut Arthurin kanssa samaan luokkaan. He sanovat, että te kaksi ahdistitte Iseultia julkeina naisten tavoittelijoina, ja luulevat Tristramin käyneen epäluuloiseksi. Miksi sinun pitäisi suojella Arthuria häneltä itseltään? Et sitä kuitenkaan voi. Anna hänen olla sellainen kuin hän on. Ole sinäkin oma itsesi. Silloin sinun ja hänen välisensä ero tulee ilmeiseksi. Ehkä hänkin häpeää niin, että palaa järkiinsä. Mutta asioiden ollessa näin sinä vain kiihoitat hänen mielettömyyttään."
"Jos aion jäädä hänen kuningaskuntaansa", sanoi Lancelot, "pitää minun totella häntä".