"Olen miettinyt kaikkea, kuten jo kerroin teille. Mutta kullakin voi vain olla yhdenlainen hyvä nimi, vai mitä? Ginevralla on hyvä nimi."
"Puhuitte kuningattaresta ennenkin. Mitä koetatte sanoa hänestä?"
"Älkää teeskennelkö, ritari Lancelot. Me seisomme nyt vastakkain —"
"Teidän olisi parasta mennä takaisin vuoteeseenne. Voimme keskustella sittenkin yhtä hyvin."
"Istuutukaa tähän sitten ja kuunnelkaa. Vaikka ette huolikaan minusta, pitää teidän olla niin ystävällinen, että olette yhtä vilpitön minua kuin minä teitäkin kohtaan. Olette Ginevran rakastaja, ja hän on teidän rakastettunne. Uskon sen tai muussa tapauksessa en olisi houkutellut teitä tänne tänä yönä. Jos sydämenne olisi vapaa, koettaisin voittaa sen kokonaan itselleni. En moiti teitä, ritari Lancelot — kadehdin vain häntä. Mutta älkää puhuko omistusoikeudesta. Olette heittänyt sen pois jonkin sellaisen vuoksi, mitä luulette paljoa suuremmassa määrin todelliseksi. Seuraan vain esimerkkiänne, jos sallitte minun niin tehdä."
"Elaine, ymmärrättekö sen syytöksen vakavuutta, jonka nyt teitte kuningatarta vastaan?"
Elaine katsoi häneen niin tarkkaavaisesti kuin katsotaan johonkin kirjan sivuun jotakin määrättyä sanaa etsiessä.
"Syytöksen vakavuuttako?" toisti hän. "En aikonut syyttää häntä mistään. Mutta ellette te ja hän ole rakastavaisia, niin vannokaa se minulle kunnianne nimessä. Lupaan uskoa teitä."
Lancelot ei sanonut mitään.
"Tietysti. Hän on onnellinen nainen. Mutta eräässä suhteessa olen sentään paremmalla puolella — minun ei tarvitse olla uskollinen kenellekään muulle ja jos otatte minut, ritari Lancelot, voitte tehdä sen kevyellä mielellä, koska ette tee kellekään vääryyttä."