"Kyllä te sentään välitätte."
"Minulla on enää vain yksi ainoa väite jäljellä", sanoi Elaine. "Jos sittenkin vielä haluatte poistua luotani, saatte tehdä niin. Nuo ihmiset, joiden joukossa olen kasvanut, ovat kaikki hyviä, mutta ikäviä. Te olette ainoa kiinnostava mies, jonka milloinkaan olen tavannut, ritari Lancelot. Noiden hyvien pitäisi olla lumoavia, ja olen kysynyt itseltäni, miksi he eivät ole. Luulen sen tietäväni. Papit käskevät meidän vastustaa kaikkia niitä voimakkaita mielijohteita, joita jokainen terve ihminen saa, sentähden, että voisimme muuttaa ne joksikin korkeammaksi voimaksi. Eikö ole niin? No niin, kaikki tuntemani hyvät ihmiset ovat niin syventyneet hillitsemään mielijohteitaan, etteivät he koskaan voi kehittää minkäänlaista korkeampaa voimaa. Ja jos he voisivatkin, eivät he tietäisi, mihin sitä käyttäisivät. Sanoitte, että teillä on alhaisia vaistoja. No niin, te olette kuitenkin ainoa mies aikalaisistanne, joka suorittaa jaloja tekoja. Jos hylkäätte minut, elän säädyllistä elämää masentuneena. Haluatteko todella, että minusta tulisi — isäni kaltainen? Mutta jos otatte minut sillä edellytyksellä, että rakastan teitä epäitsekkäästi, jos lahjoitatte minulle takaisin tunnin noista syvistä mielenliikutuksista, jotka jo aikoja sitten on reväisty irti perhesydämestä kaikkien hyvien omaisteni vaikutuksesta, lupaan rukoilla puolestanne, Lancelot, sen vuoksi, että olette pelastanut minut — se kelpaa vastapainoksi synneillenne, kun kaikki on tehty."
Lancelot katsoi noita rukoilevia kasvoja ja ihanaa ruumista. Hän laski kätensä Elainen kädelle.
— Sittenkin tuntuu, — ajatteli hän —
XIII
Aamuvalaistuksessa hän seisoi kapean ikkunan ääressä ja katseli outoa maisemaa. Elaine aukaisi silmänsä ja piti häntä silmällä.
"Onpa se jotakin, että ritari Lancelot on lempinyt minua!"
"Olen ajatellut sitä", sanoi Lancelot. "Sanoin teille, että voin ehkä vihata teitä jälkeenpäin."
"Vihaatteko nyt?"
"Voisin tappaa teidät."