»Damastor, eikö niin? Kerroit minulle hiljattain jotakin tuosta jutusta.»
»Niin», sanoi Helena, »juuri Damastor».
»Olen aina pitänyt häntä hyvin säädyllisenä nuorukaisena. En osannut kuvitellakaan hänen tekevän mitään sopimatonta.»
»Eihän hän suoranaisesti voisikaan tehdä, mutta hän on kerrassaan täynnä niin sanoakseni kielteistä halpamaisuutta. Hän hakkailee Adrastea, niinkuin sanoin, vakuutti hänelle, että he ovat sukulaissieluja, vannoi ikuista uskollisuutta ja lupasi naida hänet. Peräti vanha ja tuttu tarina. Damastor uskoi itsekin sanojaan — hän ei ole turmeltunut poika. Mutta hänen äitinsä on lähettänyt hänet pois ikävyyksistä, niinkuin Kharitas selittää, ja poika on taipunut lähtemään. Adraste on hylätty, suoraan sanoen.»
»Tarkoitatko, että tyttö on elänyt hänen kanssaan?»
»Hän saa pian lapsen. Koetan parhaani mukaan pitää häntä reippaalla mielellä. Hänhän ei ole itsekään juuri muuta kuin lapsi. Olisin suonut hänen säästyvän kokemasta näin kovaa jo niin nuorena.»
»Olisipa hän vain antanut tuon pojan pysyä loitommalla!» sanoi
Menelaos. »Etkö sinä tietänyt tällaisen häväistysjutun olevan tekeillä?»
»Minkä tällaisen?» sanoi Helena.
»Häväistysjutun!» sanoi Menelaos. »Onhan se sana sinulle hyvinkin tuttu. Minun talossani palveleva nuori nainen käyttäytymässä sopimattomasti vanhan ystäväni ja naapurini pojan kanssa! Nyt ei ole sopiva aika uutta häväistysjuttua varten. Minun maineeni ei kestä sitä!»
Hän alkoi taas kävellä edestakaisin, ja Helena katseli hänen ohitseen ulos puutarhaan ikäänkuin ei Menelaos olisi ollutkaan huoneessa.