»Siinä tapauksessahan on hyvä, että olet hyljännyt Oresteen!» sanoi
Helena.
»Täysin kunnialliseen kotiin ja kohtuulliseen määrään sitä ominaisuutta, jota tavallisesti sanotaan viattomuudeksi. On väärin pakottaa nuori tyttö ajattelemaan elämän ikäviä puolia; niihin saa joka tapauksessa muutenkin tutustua tarpeeksi varhain. Olen pahoillani asiasta, mutta Adrasten täytyy lähteä. Se on peräti onnetonta.»
»Peräti!» sanoi Helena.
Menelaos seisoi paikallaan ja katseli häntä vähän aikaa. »No niin», sanoi hän sitten, »minusta oli vastenmielistä puhua siitä, ja olen nyt tyytyväinen, että et vastustanut minua».
Helena katsoi häneen hyvin lujasti. »Kuinka minä voisinkaan», sanoi hän, »vastustaa sinua missään hyvässä ja oikeassa asiassa? Pidän selvänä, että Adraste jää taloon.»
»Olenhan juuri sanonut sinulle mitä selvimmin ja jyrkimmin, että hän ei jää!»
»Olen varma siitä, että muutat mieltäsi», sanoi Helena; »luotan sinuun täydellisesti».
»En», sanoi Menelaos; »muissa tapauksissa olen myöntynyt vaatimuksiisi, mutta tällä kerralla en voi. Olen tehnyt lopullisen päätöksen.»
»Oletko?» sanoi Helena.
»Kuulethan, että olen», sanoi hänen miehensä.