»Pelkäänpä melkein sinun olevan oikeassa», sanoi Helena, »mutta toivon sinun joka tapauksessa toimittavan perille isäsi terveiset. Me olemme silloin tehneet mitä voimme noiden nuorten hyväksi ja olemme tarjoutuneet vastaamaan siitä, mitä kotonamme on tapahtunut, vaikka en minä puolestani tuomitsekaan Adrastea ja Damastoria niinkuin sinä, jollei Kharitas täytä velvollisuuttaan omalta osaltaan, jää se hänen vastattavakseen, ja sinä saat oppia tuntemaan uusia inhimillisiä ominaisuuksia.»
»Valitan», sanoi Hermione, »mutta tiedän kysymättäkin, ettei Kharitas suostu siihen mitä pyydät, enkä minä suoraan sanoen tahdo kysyäkään sitä häneltä.»
»Miksi et, sanoppas se?» virkkoi Menelaos.
»Hän menetteli mielestäni oikein lähettäessään Damastorin pois tytön vaikutuspiiristä. Pojalle ei olisi onneksi joutua naimisiin Adrasten kanssa.»
»Eikö hän sitten enää rakasta Adrastea? Ja eikö ihmisten pitäisi silloin mennä naimisiin, kun rakastavat toisiaan?» sanoi Helena. »Sinun pitäisi juuri todistella minulle sitä, mitä minun on nyt pakko esittää. Olen niin täysiverinen vapaamielinen, että alan suorastaan näyttää vanhoilliselta. Jos ihmiset tekevät väärin, pitäisi heidän parantaa menettelynsä ja tehdä, mikä on oikein — totta kai sinä olet vieläkin sitä mieltä? Sinun käsityksesi mukaan ei sellaisten ihmisten pitäisi elää yhdessä, jotka eivät ole naimisissa. Toivottavasti olet sitä mieltä, että ihmisten pitäisi mennä naimisiin, jos he rakastavat toisiaan, eikä muulloin. No niin, sallikaamme nyt Damastorin ja Adrasten mukautua yhteiskunnan vaatimuksiin, vaikka se tapahtuukin vähän myöhään. He haluavat sitä itsekin.»
»En ole siitä niinkään varma», sanoi Hermione. »Kharitas ei luota laisinkaan Adrasteen, enkä minäkään.»
»Sinä et tunne Adrastea kylliksi. Mutta katseleppas asiaa Damastorin kannalta. Kun sinä puhelit Pyrrhoksesta ja hänen raakuudestaan — niinkuin sanasi kuuluivat — luulin sinun tuomitsevan sellaiset miehet, jotka hylkäävät vaimonsa. Damastor ei hyljännyt Adrastea, vaan hänen äitinsä on saanut aikaan saman tuloksen lähettämällä poikansa pois väkipakolla. Eikö olisi oikein, jos Kharitas nyt antaisi poikansa käyttäytyä sillä tavoin kuin hän luultavasti itse tahtoo — nimittäin kunniallisena miehenä?»
»Minä en ole kanssasi yhtä mieltä», sanoi Hermione.
»Olen aivan järkytetty kuullessani mitä puhut, Hermione» sanoi Menelaos, »olen suorastaan järkytetty. Sanoit minulle että sinä ja Orestes olette oikeastaan kuin naimisissa ja ettei mikään saa teitä erottaa. Adraste ja Damastor ovat enemmän naimisissa kuin te, ja kuitenkin heidät pitäisi sinun mielestäsi pitää erossa, vaikka se olisi kuinka hankalaa heille itselleen ja muille.»
»Noita ihmisiä ei voi verratakaan Oresteeseen ja minuun», sanoi Hermione. »Me olemme parhaamme mukaan koettaneet elää kunnollisesti, kun taas Adraste ja Damastor ovat olleet yksinomaan itsekkäitä — ja jos minun on sanottava asia suoraan, ovat he olleet aistillisia ja eläimellisiä. Olen kauan aikaa ollut selvillä siitä, että meidän kotimme rappeutuu yhä ilmeisemmin, mutta en ole koskaan kuvitellut, että me joutuisimme näin pitkälle — että sinä ja äiti rupeaisitte suosimaan näin karkeanlaatuista epäsiveellisyyyttä ja pyytäisitte vielä minuakin auttamaan rikollisia. Äiti ivailee tuon tuostakin kunniallisia ihmisiä, mutta pahempaa vielä kuin kaikki hänen sanansa on se ryhdittömyys, jolla te kumpikin suhtaudutte tavallisiin siveyskäsitteihin. Damastorin ei olisi pitänyt joutua minkäänlaisiin tekemisiin tuon tytön kanssa, mutta kun hän kerran erehtyi, ihailen hänen äitinsä päätöstä varjella häntä enää jatkamasta tuota erehdystään. En keksi kyllin voimakkaita sanoja ilmaistakseni kuinka halveksin Adrastea. En pane tikkuakaan ristiin korjatakseni hänen erehdyksiään tai auttaakseni häntä sellaiseen yhteiskunnalliseen asemaan, jota hän ei ansaitse. Ja jos hän saa jäädä, niin toistan vielä mitä sanoin sisään tullessani — minä en aio asua saman katon alla kuin hän!»