»Minä tiedän liian paljon», sanoi Eteoneus, »ja tässä talossa joudun lakkaamatta muistamaan kaikki mitä tiedän. Minun pitäisi olla sellaisessa paikassa, jossa voisin unohtaa edes osan siitä. Olen noudattanut kehoitustasi ja harkinnut palveluksestasi luopumista. Ensi viikolla, kun sinulla on enemmän aikaa, tahtoisin tulla keskustelemaan kanssasi siitä asiasta.»
V
»Mutta hänpä on suloinen olento, Adraste! Sinä olet tosiaankin onnellinen tyttö. Anna hänet minulle — siitä onkin hyvin kauan, kun minulla on ollut lapsi sylissäni, mutta osaan minä vielä pitää sellaista.»
»Se on varma se, Helena! Kas niin, nyt se taas alkaa imeä peukaloaan!
Ota se pois, Helena, ole hyvä.»
»Luuletko sinä siis voivasi vieroittaa sen tuosta tavasta?»
»Eikö minun ainakin pitäisi koettaa?»
»Luultavasti — ihminen oppii niin paljon koettaessaan toteuttaa aikomuksiaan. Nyt kun hän ei enää ole ylt'yleensä punainen, vaan on saanut noin kauniin ihon, huomaan hänet sinun näköiseksesi, Adraste. Näetkö sinä sen?»
»Voi ei, Helena, hän on minun mielestäni paljon enemmän isänsä näköinen. En tiedä pitääkö sen vuoksi surra vai iloita.»
»Tietysti iloita. Damastor on hyvin hauskan näköinen, ja täytyyhän sinun toivoa, että poika tuottaisi kunniaa teille kummallekin. Mutta mahdotontahan on muodostaa lopullista mielipidettä lapsen ulkomuodosta, kun se ei ole vielä viikkoa vanhempi. Varmaankin on äiti jo huomannut pienokaisessa monta syvällistä ominaisuutta?»
»Tiedätkö, Helena, niin olenkin. Hän on paras pikku toveri, mitä suinkin voi kuvitella — tunnen jo hänen tapansa. Ja minä kuvittelen, että hän jo alkaa vähän huomata minua. Jollei hän ala, olen mustasukkainen. Hänhän on tosiaankin nyt vain katsellut sinua siitä asti kun tulit sisään. Mutta sinä olet tietysti tottunut sellaiseen.»