»Kas niin, annappas nyt taas lapsi minulle. Hän on paljon tyytyväisempi minun sylissäni, ja minä aion sanoa sille asioita, joista sillä on hyötyä tuonnempana… Niin, paljon hullummin olisi käynyt, jos olisit joutunut naimisiin Danlastorin kanssa, koska hänellä on sellainen luonne… Jos hän olisi ollut suuri rakastaja, jollaisesta me naiset tavallisesti uneksimme mutta jollaisen me harvoin tapaamme, kestävä tunteissaan, silloin olisi hänen menettämisensä ollut niin surullista kuin sinä kuvittelet — mutta silloin et olisikaan häntä menettänyt. Hänhän oli alussa suuri rakastaja, eikö niin? Mutta hän ei voinut pysyä sellaisena. Sehän ei ole hänen vikansa — eikä sinunkaan. Hän vain on sellainen. Sinä et tiedä millaista olisi ollut elää hänen kanssaan vuosi toisensa perästä, kun hän olisi lakannut rakastamasta sinua ja turvautunut luonteensa varavoimiin ollakseen miehesi. Tietysti hän olisi ollut ystävällinen sinulle — se kai olisi tuottanut sinulle suurta tyydytystä! — mutta vaikka olisit elänyt hänen rinnallaan, olisit tuntenut itsesi sen miehen hylkäämäksi, jota olit niin koko sydämelläsi ikävöinyt. Niin olisit saanut elää koko ikäsi vieraan miehen rinnalla, joka olisi ollut kiusallisesti sinun rakastettusi näköinen. Nyt olet paljon paremmassa asemassa. Et tosin yleisen mielipiteen silmissä, mutta todellisuudessa. Lapsi on rakkautesi hedelmä, ja rakkautesi on onneksi temmattu sinulta pois ennen kuin se tahraantui tai kului. Surusikin on kirkasta ja puhdasta… Adraste, tämä nuori mies ei koskaan tule pitämään kotiripityksistä. Hänhän rupeaa jo nukkumaan. Laskenko hänet kehtoon?»
»Ole hyvä — ja ota peukalo pois suusta.»
»Kas noin — nyt se on taas suussa… Minun mielestäni sinä olet onnellinen tyttö, kun sinulla on sekä rakkautesi että surusi puhtaana.»
»Minä en näe mitään onnea siinä, että ihmisellä on surua, olkoon se sitten puhdasta tai sekoitettua.»
»Ei se itsessään olekaan onnellista, että meillä on surua, mutta koska sitä nyt kerran ei voida välttää, on hyvä, että kykenemme tuntemaan sen. Se osoittaa kuinka elinkelpoinen ja kuinka pohjaltasi onnellinen sinä yhä olet. Minä antaisin paljon voidakseni tuntea surua. Tarkoitan sitä, mitä sanonkin, kadehdin sinua. Olemme niin usein puhelleet rakkaudesta, että sinä varmasti tiedät mikä käsitys minulla on siitä ja kuinka täydelleen olen menettänyt ihanteeni. Surunkin suhteen olen sen menettänyt. Kuka tahansa, joka ymmärtää kuinka ihmeellinen ja kuinka lyhyt elämä on, haluaisi tuntea siitä, jos kohta ei kaikkea, niin ainakin sen korkeimmat ja syvimmät hetket. Kauheimmalta kohtalolta tuntuisi olla tunteeton ja välinpitämätön, jäykistyvä yksitoikkoisiin tapoihinsa, ja antaa vain päivän seurata toistaan. Minä olen toivonut saavani tutustua elämään oikein pohjia myöten. Mutta se on joko ylimalkaan mahdotonta tai sitten minä en ole osannut keksiä sopivaa tapaa. Elämä kieltäytyy paljastamasta itseään minulle. Se sysää minut syrjään, pakottaa minut pitämään itseäni jonkinlaisena poikkeustapauksena, ja tavallinen ja luonnollinen ihmiskohtalo, jollaista olen kaivannut — olen varma siitä, että olen pyrkinyt luonnollisuuteen — näyttää kuin unelta.»
»Mutta, Helena, minusta on aina tuntunut, että sinä ymmärrät niin paljon elämästä. Sinähän sanoit minulle, millainen Damastor todellisuudessa oli, paljon aikaisemmin kuin minä ymmärsin sitä, ja olet niin ystävällinen, että et muistuta minulle kuinka pahasti erehdyin, kun en noudattanut neuvoasi. Et voisi tietää niin paljon, jollei sinulla olisi paljon enemmän kokemusta kuin itse myönnät.»
»Se juuri on onnettomuuteni. Luulen kyllä tuntevani elämää, mutta en oikealla tavalla — en omien tunteitteni välityksellä. Adraste, ymmärrät kai, etten tullut tänne puhuakseni itsestäni! Koetan osoittaa sinulle missä suhteessa sinä olet mielestäni vähemmän onneton kuin itse luulet. Koska en ole itse saanut kokea mitään syvästi, olen voinut vain tutkia toisia ja minun on täytynyt koettaa ymmärtää elämää heidän välityksellään. Kun on oppinut katselemaan ihmisolentoja, itseäänkin, sillä tavoin, välittämättä siitä, mitä he omasta puolestaan ajattelevat, ikäänkuin he vain olisivat muuhun luontoon kuuluvia kuvia, tulee sääliväksi ja alkaa ehkä tuntea ystävällistä mielenkiintoa toisia ihmisiä kohtaan, mutta suru on menettänyt voimansa — sille ei enää mikään tapaus kykene antamaan intohimon voimaa. Tämä ei merkitse sitä, että sellainen ihminen tietäisi liian paljon. Kukaan ei ole liian viisas. Mutta silloin unohtaa itkemisen taidon ja oppii vain hymyilemään ihmiskunnalle, itselleen ensi sijassa. Rakkaus pysyy luonamme kauemmin kuin suru, ja tuska pysyy vielä kauemmin; niillä on kummallakin jonkin verran yhteyttä ruumiin kanssa. Mutta suru, sellainen sydämenpakotus, jollaista sinä näytät potevan, kuuluu ilmeisestikin kokonaan sielun alalle. Soisin vilpittömästi, ettei minun henkeäni olisi kasvatettu pois suremisen kyvystä.»
»Helena, sinä saat minut murheelliseksi puhellessasi noin. Minähän tiedän erittäin hyvin, että sydämesi on hellä, että annat pian anteeksi, että olet oikeudenmukainen yksinpä —»
»Luulen olevani rehellinen, Adraste, mutta mistään muusta en voi kerskailla. Se on surullinen tosiasia, että olen saanut monta ihmistä onnettomaksi, ja jos Menelaos tai Hermione kirjoittavat muistosanat minun kuoltuani, ei minua suinkaan tulla muistelemaan ylevämielisenä ja oikeudenmukaisena. Mutta jos vaaditaan, on minulla esitettävänä yksi puolustus, joka selittää miksi olen alkanut pitää elämää vain huvinäytelmänä — hyvinkin ihmeellisenä ja haikeana pilanäytelmänä. Milloin tahansa myöhempinä vuosinani olisin voinut parantaa mainettani, jos olisin tahtonut kieltää hyveeni. Jos olisin teeskennellyt rakastavani Menelaosta, vaikka en enää rakastanutkaan, olisi minua pidetty mallikelpoisena vaimona. Todellinen surun syyhän oli se, että menetin rakkauteni, mutta ihmisten mielestä se on se, että tunnustan sen. Jos olisin teeskennellyt tuntevani rajatonta katumusta kotiin palatessani, ei kukaan olisi uskonut minua, mutta minun olisi ajateltu käyttäytyneen sopivasti. Tietenkään minä en katunut. Olin huomannut, ettei Parista kohtaan tuntemani rakkaus ollutkaan todellista, mutta kaikesta minun kokemastani se kuitenkin muistutti enimmin oikeaa rakkautta, ja olen siitä taivaalle kiitollinen. Toisaalta taas ne, jotka tahtoisivat muovailla minut kokonaan uudeksi ihmiseksi, eivät itse ole kovinkaan elinkelpoisia, ja vaikka he ovatkin säilyttäneet kunniallisen nimen, näyttää usein siltä kuin he olisivat menettäneet sielunsa. Ne surut, joita he väittävät tuntevansa, eivät tavallisesti näytäkään minun mielestäni suruilta, vaan kiusoilta ja mitättömiltä vastuksilta. He eivät ymmärräkään mitä suru on! Peruutan sentään sanani — Orestes ymmärtää sen. Mutta esimerkiksi Kharitas luulee sen olevan surunaan, että hänen poikansa tahtoi itse valita vaimonsa. On hyvin hullunkurista sanoa sellaista suruksi. Ja sinä luulet olevasi suorastaan surun musertama, koska ei rakastettusi ollutkaan suuri mies. Sinun pitäisi tosiaankin olla kiitollinen siitä rakkaudesta, joka antoi sinulle tämän lapsen, ja sinun pitäisi ajatella mistä säästyit, kun Damastor antoi erottaa itsensä sinusta. Kuinka kauheaa olisikaan ollut, jos sinun olisi täytynyt teeskennellä onnellista ihmistä senkin jälkeen kun hän jo olisi lakannut olemasta sama kuin ennen. Sinä olet saanut kokea jotakin hyvin todellista, ja harvat meistä pääsevät laisinkaan sellaisen makuun. Sinä olet saanut kokea nämä tunteet sekoittamattomina. Muutamat meistä kadehtivat sinua. Älä salli mielesi tulla katkeraksi muistellessasi hänen kanssaan kuutamossa viettämiäsi hetkiä, hänen suudelmainsa hehkua, hänen syleilynsä hurmaa. Kaikki mitä silloin tunsit on totta. Ihmiset, jotka nauravat sellaisille tunteille, ovat muuttuneet kykenemättömiksi niitä tuntemaankaan. Äläkä opeta tälle lapselle, että rakkaus on vaarallinen ja että hänen pitäisi olla varuillaan tai että varovaisuus on elämän salaisuus!»
»Olen jo ajatellut paljon sitä, millaiseksi soisin hänen elämänsä muodostuvan.»