»Sehän on luonnollista. Hänhän on viikon vanha.»
»Mutta vastuunalaisuus on hirveä, Helena.»
»Mikä vastuunalaisuus?»
»Hänen kasvattamisensa kunnon ihmiseksi.»
»Parasta olisi, kun et liiaksi yrittäisi. Jos minä olisin sinun sijassasi, ajattelisin, että ihmissydämessä on jonkin verran luontaista hyvyyttä. Sitten etsisin sitä pojasta ja koettaisin kehittää sitä. Hän mieltyy varmasti johonkin asiaan ja alkaa tuntea kiihkeää harrastusta jotakin kohtaan ja hänen harrastuksensa kohde on varmasti jotakin viatonta niin kauan kun hän on nuori. Minä vain rohkaisisin häntä siinä. Jos hän taas ei välitä mistään, silloin hän on toivoton. Siinä tapauksessa koettaisin kasvattaa hänet sillä lailla, että hän tekisi mahdollisimman vähän haittaa ihmiskunnalle. Sanoisin hänelle, ettei hänellä ole oikeutta muovailla ihmisiä toisenlaisiksi, jollei hän rakasta samoja asioita kuin hekin. Se varjelisi hänet pahuudelta ja onnettomuudelta. Mutta sinun poikasi kehittyy varmasti samanlaiseksi kuin sinä ja Damastor — niin, isänsä kaltaiseksi. Damastor oli heikko, mutta jonkin aikaa hän rakasti voimakkaasti. Sinun täytyy varjella poikaa sellaiselta pakotukselta, joka turmeli hänen isänsä sielun. Ajatteleppas millainen mies Damastorista olisi tullut, jos hänen äitinsä olisi kehoittanut häntä rakastumaan ensimmäiseen kauniiseen tyttöön, jonka hän tapasi — jos hän olisi kehoittanut häntä rakastumaan kaikkein kauneimpaan, uneksimaan hänestä, etsimään häntä yli koko maailman!»
»Siinä tapauksessahan minä en olisi voinut saada häntä edes lyhyeksikään ajaksi.»
»Olisit varmasti. Äidin olisi pitänyt sanoa Damastorille, että hänen velvollisuutensa ja oikeutensakin oli rakastaa sinua aina. Sellainen kasvatus olisi tehnyt Damastorista aivan toisen miehen… Mutta sanonpa sinulle jotakin, Adraste — kaksi asiaa. Kun olet kasvattanut poikasi tällaisen ihanteellisen järjestelmän mukaan, jota ehdotan, ei hänestä tule kuitenkaan aivan sellainen kuin odotat. Hän keksii jonkin oman piirteen ja hämmästyttää sinua. Ja sitten sinä et olekaan niin uskollinen kasvatusperiaatteillesi, vaan tunnet kiusausta menetellä samoin kuin Kharitas. Sinä sanot silloin: 'Rakas poikani, en kasvattanut sinua, jotta tekisit niin ja niin!' Kun se päivä tulee, muista mitä nyt sanon sinulle. Huomaat silloin, että elämä on vain huvinäytelmä.»
»En voi kuvitella häntä täysikasvuisena — tätä hennon punertavaa ja valkoista viattomuutta. Tietysti hänellä on silloin oma tahtonsa — minä toivon, että hänellä on oma tahtonsa.»
»Tietysti. Sinä toivot, että hänellä on oma tahtonsa, ja käsket häntä samalla tekemään juuri niinkuin sinä määräät. Niin, nykyään hän näyttää hyvin viattomalta. Se johtuu varmasti siitä, että me olemme niin paljon vanhempia. Kaikki muu on luultavasti harhakuvitelmaa, paitsi hänen jalkansa. Jalkain puolesta voi sanoa hyvin vähän sen jälkeen kun niitä on käytetty, mutta lapsilla ne edustavat valiomuotoja. Toisaalta taas näyttävät terveet lapset aina kauniilta vanhemmistaan, olivatpa sitten todella kauniita tai ei. Siinä on jo pätevä syy minkä vuoksi vanhempaa sukupolvea tarvitaan. Kas niin, sinä näytät taas väsyneeltä. Nyt minä lähden.»
»Viivy vielä hetkinen — älä mene. Minun täytyy vielä sanoa eräs asia, jos minun kerran on oltava avomielinen niinkuin sinä aina vaadit. Annan suuren arvon sille, että puhelet noin hilpeästi ja esität asiat siinä valossa kuin kaikki muka olisi paikallaan. Se on niin sinun kaltaistasi. Mutta en suinkaan ole mielestäsi kiittämätön, vaikka ymmärränkin mihin pyrit puhuessasi noin kauniisti elämästä ja nuoruudesta ja lasten kasvatuksesta. Emmehän me keskustelleet tällä tavoin silloin kun minä vielä olin onnellinen. Emmekö enää koskaan voi olla toisillemme samaa kuin ennen? Tiedän, etten enää ole ystävä samassa merkityksessä kuin ennen. Olen jossakin määrin muuttunut säälin esineeksi. Nyt olen sinulle kiitollisuudenvelassa siitä, että minulla on katto pääni päällä ja vuode allani.»