»Minun täytyy palata jonkin verran takaisinpäin saadakseni kiinni langan päästä», sanoi Eteoneus. »No niin, me keskustelimme luonnollisestikin laivamiesten kanssa asioista, ja he vastailivat meille aivan kuin olisimme järjiltämme. Nekin, jotka ovat kokeneet Troijan matkan ja sen aiheuttamat kärsimykset, ihailevat Helenaa. Me koetamme saada selvitystä sinulta, mutta vaikka toisinaan oletkin — jos oikein ymmärrän — jonkin verran hämilläsi ja vaikka sinua suututtaa nyt, että olen uskaltanut ottaa asian puheeksi, näytät sinäkin pitävän Helenaa edelleenkin kotisi ehdottomana valtiaana ja sieluna. Ja nyt on puhuttava Oresteesta. Luulin aina ennen, että Hermione näki asiat vanhanaikaisella tavalla. Hän oli mielestäni aika tarmokas levittäessään juttuja poissaolevasta äidistään, juttuja, jotka — jos olisimme niitä uskoneet — olisivat tehneet Helenasta melkein viattoman, paremminkin uhrin kuin — no niin, jääköön sikseen. Ihailin tyttären kuuliaisuutta ja kiintymystä, vaikka se pukeutuikin omituisiin muotoihin, ja olin tietysti varma siitä, ettei hän itsekään uskonut juttuihinsa. Mutta nyt on Orestes pannut hänen päähänsä sellaisia aatteita, jotka olisivat ennen huolestuttaneet sinua. Keskustelin eräänä päivänä Hermionen kanssa Oresteesta ja kerroin hänelle mitä Klytaimnestrasta ja Aigisthoksesta puhuttiin sekä varoitin häntä pysyttelemään erillään tuosta suvun haarasta. Ja uskot tai et, hän suorastaan puolusti Klytaimnestraa. Luultavasti hän oli Oresteelta oppinut nuo perustelunsa. Jos kohta hänen tätinsä ei ollutkaan menetellyt oikein, sanoi Hermione, niin ei Agamemnonkaan ollut käyttäytynyt moitteettomasti. Viimeksimainittu oli pyytänyt vaimoaan lähettämään pois heidän nuorimman tyttärensä sen tekosyyn varjolla, että hän, Agamemnon, oli sopinut avioliitosta Akhilleuksen kanssa, ja kun ihastunut äiti sai tytön kuntoon ja turvallisesti Aulikseen, surmasi Agamemnon lapsen uhriksi tuulille, jotta laivasto pääsisi purjehtimaan. Miksi Klytaimnestra olisi tuollaisen jälkeen velvollinen olemaan uskollinen Agamemnonille, kysyi Hermione. Enkä minä osannut keksiä mielestäni vastausta. Sanoin, ettei Klytaimnestran käytöstä pyhittänyt uskonto, niinkuin se pyhitti uhrin. Hän vain nauroi minulle. Niin pitkälle nyt on tultu, Menelaos! Sitä sanon vaaralliseksi. Jollet sinä olisi muuttunut, kiittäisit minua siitä, että olen varoittanut sinua.»
»Kun nyt vihdoinkin olet päässyt asiaan», sanoi Menelaos, »voin suoraan tunnustaa, että olenkin muuttunut. En enää pelkää uusia aatteita niinkuin ennen ja kuten sinä yhä vielä pelkäät. Olemme olleet poissa kauan, olemme nähneet monta maata ja uusia ihmisiä, ja meidän näköpiirimme on täytynyt avartua. Ennen lähtöäni en esimerkiksi välittänyt mitään Egyptistä, mutta se on merkillinen maa, ja ihmiset siellä tietävät aika paljon enemmän kuin me. Ja sitäpaitsi me olemme kokeneet sodan, se sinun on muistettava. Mikään ei voi olla aivan samanlaista. Kun ihmisen tunnelmat ovat pitkän aikaa suuntautuneet harvinaisille urille, huomaa hän mielipiteittensä muuttuneen, eikä yksinomaan huonompaan päin. Niillä, jotka ovat olleet mukana sodassa, näyttää olevan enemmän uusia aatteita kuin niillä, jotka ovat pysyneet kotona. En voi väittää pitäväni Oresteen mielipiteistä, mutta ne eivät kauhistuta minua. Jos olisit ennen Troijaan lähtöäni kertonut minulle, että Akhilleus antaa Hektorin ruumiin hänen omaistensa haudattavaksi ja keskeyttää sodankäynnin kahdeksitoista päiväksi, jotta eivät hautajaismenot häiriintyisi, niin en olisi uskonut sinua — mutta niin juuri hän teki. Kun Helena karkasi Pariksen kanssa, lähdin ajamaan heitä takaa surmatakseni heidät molemmat. Nyt on Helena taas kotona luonani. Siitä et voi päästä mihinkään. Sinun ainoa uusi aatteesi kahdenkymmenen vuoden ajalta on hämmästyksesi sen vuoksi, että vaimoni on kotona eikä haudassa. Olen itsekin jokseenkin hämmästynyt, mutta en niin paljon kuin sinä. En osaa selittää asiaa — voin vain sanoa, niinkuin sinäkin, että meidän mielipiteemme muuttuvat.»
»En ymmärrä vertauskuvaa Hektorin ruumiista ja vaimostasi», sanoi portinvartija, »mutta sen ymmärrän, Menelaos, että sinun mielestäsi on sota tuonut paljon hyvää mukanaan — otaksuttavasti ei troijalaisille, ei Hektorille, ei Patroklokselle eikä Akhilleukselle, mutta sinulle. Minun käsittääkseni on johdonmukainen seuraus kannastasi, että vaimosi teki sinulle oikein hyvän työn karatessaan toisen miehen kanssa.»
»Mikäli ymmärrän ei porttini ole koskaan ollut niin suuresti vartioimisen tarpeessa kuin tällä hetkellä», sanoi Menelaos. »Ilahdutitkohan sattumalta vaimoani keskustelemalla hänen kanssaan juuri ennenkuin hän lähti Troijaan? Olen usein tuuminut mikä hänet oikein ajoi täältä pois. Paris ei varmaankaan riittänyt ainoaksi syyksi.»
VI
»Kuinka ystävällinen oletkaan, Helena, tullessasi näin pian luokseni vastavierailulle», sanoi Kharitas. »Olin pahoillani, kun en tavannut sinua kotona. Lähdin käymään teillä heti, kun olin kuullut odottamattomasta paluustasi. Se olikin aivan luonnollista, kun olimme ystäviä jo tyttöajoista alkaen. Tahtoisin kuulla niin monenlaisista asioista. Puutarhan toinen pää on varjossa — menkäämme sinne.»
»Olet muuttanut puutarhan toisen näköiseksi, Kharitas, en olisi tuntenut sitä», sanoi Helena. »Se oli viehättävä ennenkin, mutta olet parantanut sitä sen jälkeen kun näin sen viimeksi.»
»Aika tekee ihmeitä», sanoi Kharitas. »Helena, palvelijasi voi odottaa ulkopuolella päivänvarjon kanssa — et tarvitse sitä.»
»Hän voi jäädä luokseni», sanoi Helena. »Adraste ja minä tulemme hyvin toimeen keskenämme. Tule tänne, Adraste, minä näytän sinut ystävättärelleni, nuoruuden ystävättärelle.»
»Voi, Helena, kuinka kaunis hän on! Kuinka ihmeellinen olento sinä oletkaan, kun uskallat pitää noin kaunista tyttöä talossasi.»