»Ei minulla ole minkäänlaista ennakkoluuloa kauneutta vastaan», sanoi
Helena. »Miksi en saisi pitää Adrastea luonani?»
»No niin, ehkäpä miehesi ei ole vastaanottavainen, eikä sinulla ole poikaa, jonka vuoksi tarvitsisi huolehtia. Minun poikani Damastor — muistathan hänet? Voi, ethän sinä tosiaankaan voi muistaa häntä. Hänhän syntyi vasta sen jälkeen, kun sinä olit lähtenyt Egyptiin. Damastor on kaunis kuin Apollo ja rakastaa kaikkea kaunista. Se on hirveää. Olen koettanut antaa hänelle hyvän kasvatuksen. Pelkäänpä, että hän on taiteilija — eräs minun isäni pikkuserkku oli taiteilija. Olen koettanut keksiä hänen hengelleen askartelua, mutta Spartassa ei ole sellaiseen paljonkaan tilaisuutta. Hermionehan tosin on olemassa, ja olisin kovin iloinen, jos poikani kiintyisi häneen. Olen herättänyt hänessä harrastusta puutarha-asioihin — suurin osa täällä onkin hänen työtään. Mutta en luule hänen jaksavan välittää siitä kauan.»
»Pelkäät siis», sanoi Helena, »että hän kauniin tytön nähdessään rakastuu tyttöön».
»Ymmärräthän sinä, mitä tarkoitan», sanoi Kharitas.
»En vähintäkään», sanoi Helena.
»Tahdon, että hän tuottaa kunniaa kasvatukselleen ja rakastuu oikeaan aikaan oikeaan tyttöön», sanoi Kharitas. »Sinä ja minä tiedämme, että kauneus johtaa usein kokemattomat selkkauksiin.»
»Minun ymmärtääkseni se johtaa usein rakkauteen», sanoi Helena, »ja suuren kauneuden suhteen näyttävät kaikki miehet olevan kokemattomia. Sitä ei varmaankaan ole tarpeeksi, jotta siihen voisi tottua. Toivot, että poikasi menettelisi kunniallisesti — rakastuisi jokapäiväiseen naiseen? Tai olisi kerrassaan kaavain mukainen — naisi sellaisen, jota ei laisinkaan rakasta?»
»Kuinka kyynilliseksi oletkaan tullut — tarkoitan, että et puhunut tuolla tavoin ennen lähtöäsi.»
»Ennen lähtöäni», sanoi Helena, »emme koskaan puhelleetkaan tällaisista asioista, kun ei poikasikaan ollut vielä syntynyt, mutta varmasti olisin silloinkin puhunut samalla tavoin. Sitä ainakin toivon. Ei se ole kyynillistä — se on vain rehellistä. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että on täysin hyväksyttävää mennä naimisiin sellaisen kanssa, jota kunnioittaa, mutta jota ei rakasta. Yhteiskunta ei koskaan tuomitse sellaista. Ja sinä tiedät, että ihmeellisen runollisuuden valta alkaa silloin, kun oikein todella rakastuu sydämestään toiseen ihmiseen, vaikkapa hän ei olisikaan kaunis. Se on enemmän kuin kunnioitettavaa — se on ihailtavaa. Otaksun sinun haaveilevan jotakin sentapaista pojallesi.»
»En tarkoita aivan tuollaista», sanoi Kharitas.