»Heti paikalla. En odota kutsua. Jolleivät he tahdo minua taloonsa, täytyy heidän sulkea ovensa ihan nenäni edessä. Miksi en menisi?»
»Entä Orestes — ja sisaresi?»
»Lastahan ei voi moittia. Jos Hermione menee naimisiin, hyväksyn hänen vaalinsa. Jos hän voi itsekin sen hyväksyä, on hän onnellinen. Sinä tunnet minun ohjeeni — kadu etukäteen äläkä jälkeenpäin. Ja jälkeenpäin on tosiaankin liian myöhäistä arvostella. Niin, se on aivan varmaa, että Orestes ja minä saamme monta kerta istua vastakkain saman päivällispöydän ääressä, ja hän ihmettelee silloin itsekseen sitä epäsiveellistä tosiasiaa, että minun huono elämäni ei ole vaikuttanut ulkomuotooni, kun taas minä ihmettelen ihmisen omaatuntoa ja sen käsittämättömiä heilahduksia — kuinka me joudumme tekemään kauheita tekoja omaksi pelastukseksemme ja ystäviemme kohottamiseksi.»
»Mutta, Helena, sanoisitko sinä Hermionesta samaa kuin minustakin, että olisi parempi, jos hänen rakastettunsa hylkäisi hänet ja antaisi hänen yksin kasvattaa lapsen?»
»Hyväinen aika, nythän minä joudun oikeaan ristikuulusteluun! Ei, Adraste, en koskaan sanoisi samaa Hermionesta ja sinusta. En usko, että hän ymmärtäisi onneansa, jos Orestes hylkäisi hänet. Minusta on hyvin epävarmaa, onko hän tai Orestes koskaan rakastanut tai voivatko he koskaan rakastua. Näitä kahta tapausta ei voi verratakaan toisiinsa. Kaikesta päättäen he eivät pidä itseään rakastavaisena parina, vaan pyhinä velvollisuuksina. Hermionelle ainakin on Orestes yksi velvollisuus. Jos koskaan joudun vaihtamaan sanankaan Oresteen kanssa, lausun hänelle myötätuntoni julki. Mutta sinun tapauksessasi tarkoitin mitä sanoin ja soisin voivani sanoa samaa Hermionesta. Sinun pulmasi on ainoastaan yhteiskunnallinen — ja se on jo tarpeeksi paha — mutta sinulla ei ole minkäänlaista ristiriitaa todellisten asiain kanssa, ja ne ne kuitenkin lopulta jotakin merkitsevät.»
»Oletko hyvä ja panet tuon peitteen lapsen päälle? Siihen vetää.»
»Jos se aina nukkuu noin rauhallisesti, ei sinulla ole siitä paljonkaan vaivaa. Kas kuinka ihana peite!»
»Niin, ajatteleppas! Eteoneus tuli sisään kutsumatta, sen vakuutan, ja lupaa pyytämättä, raivosi kuin villi-ihminen — sanoi, että koko talo oli täyttä päätä menossa hiiteen ja että hänen täytyi lähteä pois sellaisesta paikasta, ja sanoi minua kevytkenkäiseksi ja vieläkin pahemmaksi ja väitti Damastoria aasiksi. Sitten hän laski tämän peitteen lapsen päälle ja lähti pois.»
Viides osa