»En minä maininnut mitään teoriaa», sanoi Helena. »Vetosin vain tosiasiaan. Sinä kerroit minulle miltä sinusta ja Hermionesta tuntui; minä taas miltä Pariksesta ja minusta tuntui. Miksi sinä väitit häntä lurjukseksi? Ethän sinä tuntenut häntä. Meidän rakkautemme oli aivan samanlaista kuin kenen muun rakkaus tahansa. Meistä se tuntui pyhältä. Jos se on sinusta miellyttävämpää, mainitsen vertauskohdaksi Menelaoksen. Mennessään minun kanssani naimisiin sanoi hänkin, ettei olisi voinut tehdä toisin. Nyt hän kyllä pitää sitä mahdollisena ja toivookin, että olisi menetellyt toisin. Mutta sillä kerralla hän oli oikeassa.»
»Jollet sinä olisi voinut menetellä toisin», sanoi Orestes, »ei sinua johdonmukaisesti ajatellen voi syyttää tuota tekoasi seuranneista onnettomuuksista. Se on taidokas selitys, mutta minun mielestäni se ei oikein pidä paikkaansa. Kuka oikeastaan on vastuussa kaikesta?»
»Sitä olen usein tuuminut», sanoi Helena, »mutta en vieläkään oikein tiedä. Voisin todistaa, että kaikki oli Menelaoksen syytä, mutta sitten minun olisi selitettävä Menelaos, ja mitä enemmän syvennyn asiaan, sitä vaikeammaksi se tulee. Sen vuoksi olen oppinut ottamaan asian sellaisena kuin se on, jos se jo on tapahtunut. Meidän täytyy kestää seuraukset, mutta siitä ei kannata väitellä ikäänkuin se olisi vielä tekemättä, ja minusta on hyvin vastenmielistä lausua tuomiotani asianosaisesta henkilöstä.»
»Tuo on kerrassaan mullistava oppi! Sen mukaanhan kaikki pahantekijät jäisivät rankaisematta!»
»Ei kertaakaan — jollei sinun mielestäsi elämässä itsessään ole mitään siveellistä. Olen yhä vieläkin sitä mieltä, että tekemällä jonkin teon pääsee selville onko se oikea vai väärä — että oikealla teolla on paremmat seuraukset.»
»Tuohan pitää tietysti yleensä puhuen paikkansa», sanoi Orestes. »Mutta käytännöllisessä elämässä, yhteiskunnassa, täytyy osata erottaa kuka on rikollinen, kuka ei.»
»Se olisi minustakin hyvin suotavaa», sanoi Helena, »mutta epäilen voiko sitä kukaan — nimittäin ennen kuin on pitkän aikaa seurannut heidän elämänsä myöhempiä vaiheita. Ajatteleppas esimerkiksi itseäsi. Minä en osaisi sanoa oletko murhaaja vai harvinaisen velvollisuudentuntoinen poika.»
»Minä koetin täyttää velvollisuuteni», sanoi Orestes, »mutta tekoni saa minut vimmatun onnettomaksi».
»Aivan niin», sanoi Helena. »Olet luultavasti kumpaakin — tarkoitan, että tekosi olivat sekä hyviä että pahoja. Ne aiheutuivat kaikkein ylevimmistä syistä, mutta ehkäpä ne eivät olleet kyllin yleviä. Sinun siveelliset käsitteesi ovat kaiken arvostelun yläpuolella, mutta ehkäpä et tietänyt aivan tarpeeksi kaikkea. Useimmat tuntemani ihmiset luulevat voivansa toimia turvallisesti, kun tietävät olevansa oikeassa. Muutamain kokemusten perusteella olen alkanut uskoa, että meillä on täysi syy olla varuillamme silloin kun tiedämme varmasti olevamme oikeassa. Olemme luultavasti jättäneet jotakin huomioon ottamatta. Niinkuin sanoit, emme voi rakkaudessa pakottaa itseämme — minun mielestäni on asianlaita samoin kaikessa muussakin. Sinun isälläsi oli — niinkuin minusta aikoinaan tuntui — vanhentunut käsitys uhrien merkityksestä. Hänen mielestään oli jumala sellainen olento, jolta sai ostaa mitä tahtoi. Sen vuoksi hän uhrasi täysin puhtain omintunnoin tyttärensä toivoen sillä tavoin saavansa tuulen kääntymään suotuisaksi. Isäsi ja minun mieheni olivat huonoimmat purjehtijat, mitä koskaan olen tavannut. Menelaos ohjasi suoraan Egyptiin koettaessaan päästä kotiin Spartaan. Lopulta sain hänet suorittamaan erinäisiä uhreja. Ne tekivät hyvää hänen itsepäisyydelleen ja ylpeydelleen, auttoivatpa sitten tuulta tai eivät. Ylpeys on suurempi synti kuin mihin isäsi oli vikapää, ja sittenkin oli hänen tekonsa seuraus vielä kauheampi. Se saa minut kerrassaan ymmälle. Sinun mielestäsi minä tein väärin lähtiessäni Troijaan, vaikka nyt tyydytyksekseni tiedänkin sinun ymmärtävän, että en olisi voinut menetellä toisin. Mutta varmaankin oli sinun mielestäsi Menelaoksen pakko aloittaa suuri sota, hävittää kokonainen kaupunki, viedä sadat ihmiset surman suuhun — ja kaikki vain siksi, että hänen vaimonsa oli karannut. Sinun mielestäsi on minussa syy. Minä en sitä ymmärrä. Minun ymmärtääkseni aiheutti kaiken tuon onnettomuuden ylpeys ja mielikuvituksen puute. Menelaos, enkä minä, oli syynä kaikkiin noihin kuolemiin, vaikka hän toimikin puhtain omintunnoin ja on hyvin tyytyväinen itseensä, ja minä taas tiesin menetteleväni onnettomasti, vaikka en voinutkaan sille mitään. Kumpi meistä on todella vastuussa kaikista tekojemme aiheuttamista kärsimyksistä? Minun mielestäni voisi säädyllinen mies menettää vaimonsa sytyttämättä sen vuoksi sotaa.»
»Eikö sinun mielestäsi vaimo ansaitse rangaistusta hyljätessään miehensä?»