»Huomaan nyt, että minulle riittää lähiaikoina yllin kyllin työtä kaiken tämän sekasotkun selvittämisessä», sanoi Helena. »Yhtä hyvin voinkin aloittaa sen heti sinusta, Kharitas. Et suinkaan sinä uskonut Hermionen sanoja?»
»Totta kai! Olihan hänen selityksensä täysin todennäköinen, ja sinun vuoksesi tahdoin uskoa siihen. Enhän olisi ollut suurenkaan arvoinen ystävänä, ellen olisi yrittänyt parastani.»
»Sinusta oli siis todennäköistä», sanoi Helena, »että Hermione tiesi millaisissa olosuhteissa lähdin kotoani, vaikka hän oli vain lapsi silloin? Minun vuokseni tahdoit uskoa, että olin odottanut kaksikymmentä vuotta Egyptissä, koska en ollut voinut palata kotiin ilman Menelaoksen suojaa? Annahan minun oikaista erehdyksesi. Menelaoksen ja minut ajoi tuuli Egyptiin paluumatkallamme. En ole koskaan asunut Thoniksen ja Polydamnan luona, vaikka juuri he möivätkin meille ruokaa ja matkatarpeita. Paris ja minä matkustimme Troijaan hyvin suoraan. Minä ainakin nautin matkasta, eikä se tuntunut minusta pitkältä. Rakastin häntä suuresti. Hän ei olisi suinkaan vienyt minua pois vastoin tahtoani. Eikä hän varastanut mitään arvoesinettämme. Olen kyllä kuullut, että joitakin kapineita katosi sekasorron aikana, mutta niiden täytyy olla jossakin täällä Spartassa. Paris ei vienyt mitään Troijaan, eikä Thonis tosiaankaan antanut mitään takaisin Menelaokselle meidän paluumatkallamme.»
»Voi, Helena, älä sano minulle niin. Olen toivonut parasta!» sanoi Kharitas. »En voi uskoa sanojasi katsellessani sinua. Näytät niin — älä vain loukkaannu — viattomalta! Ja sinä itse kumoat tuon uskottavan kertomuksen vaiheistasi ja väität olevasi — olevasi se, miksi me sinua ensin luulimmekin! En voi laisinkaan ymmärtää sinua. Enkä voi nyt käsittää miksi palasit kotiin Menelaoksen kanssa.»
»Tai miksi hän palasi kotiin minun kanssani», sanoi Helena. »Sehän siinä on kummallista. Kaikki sukulaiset ja ystävät ovat ymmällä. En aio yrittääkään selitellä hänen käytöstään. Mutta hän tahtoi, että palaisin tänne. Hän aikoi surmata minut, mutta muuttikin sitten mieltään. Jos haluat päästä tarkemmin selville hänen vaikuttimistaan, Kharitas, niin kysy häneltä joskus hänen käydessään täällä. Mutta yhden itseäni koskevan selityksen voin heti antaa sinulle. Kiitos siitä, Kharitas kulta, että sanoit minun näyttävän viattomalta. Minä olenkin viaton, nimittäin syytön kaikkeen muuhun paitsi rakkauteen. Päättäen siitä, mitä olet tänä iltapäivänä puhunut, pidät ehkä rakkautta rikoksena. Koettakaamme päästä yhteiseen määritelmään ja sanokaamme, että se on suuri onnettomuus — onnettomuus, jota ilman ei kuitenkaan olisi tahtonut elää. Meillä on täysi syy olla avomielisiä onnettomuuksiemme, jopa vikojemmekin suhteen, jos sitä vaaditaan, ja ehdottomasti niiden vikojemme ja onnettomuuksiemme suhteen, jotka aiheuttavat toisille surkeutta. Jos minä nyt antaisin sinun jäädä siihen uskoon, että tuo viheliäinen juttu Egyptistä on tosi, niin työntäisin Troijan syyksi kaikki surut ja kiusat. Olin siellä ja olin koko sodan alkusyy. Jos kieltäisin sen, kieltäisin itseni — eläisin petoksessa.»
»Taivaan tähden, Helena», sanoi Kharitas, »sinun järkeilysi panee pääni aivan pyörälle. Tahdot saattaa maailman tietoon, että aiheutit Troijan surkeuden, ja samalla annat meidän uskoa olevasi yhtä viaton kuin miltä näytätkin. Mikä on sinun käsityksesi viattomuudesta?»
»Kharitas, minä en kiihdy vähällä, mutta nyt tahtoisin mielelläni tietää mikä sinun käsityksesi kunniallisuudesta on. Tässä me nyt istumme puutarhassasi kirkkaassa päivänvalossa. Palvelijasi ja ehkäpä naapuritkin voivat nähdä kuinka sopimatonta seuraa sinulla on. Lähdenkö vai viivynkö niin kauan, että ennätät kuulla tarinani loppuun?»
»Älä kiivastu turhaan, Helena — kerro tarinasi loppuun. Tietysti tahdon kuulla sen. Toivon selvyyttä.»
»Sitä et minulta saa», sanoi Helena. »Meidän kokemuksemme eivät ole olleet samanlaiset, eivätkä mielipiteemme tule luultavasti koskaan käymään yksiin. Mutta kerron nyt viattomuuteni tarinan. Olen tottunut siihen, että miehet rakastuvat minuun, mutta omasta puolestani en ole sitä koskaan kaivannut enkä ole ikänäni keimaillut kenellekään miehelle. Olen vain ollut olemassa, ja se on ollut tarpeeksi. Enkä koskaan halunnut rakastaa — naimisiin menoa vastaan ei minulla ollut mitään. Menin mielelläni avioliittoon Menelaoksen kanssa, mutta minulla oli yhtä järkevästi kuin sinullakin varmuus siitä, että on helpompi järjestää avioliitto ja kestää se kuin rakkaus. Vastoin tahtoani rakastuin Parikseen. Se tunne vain valtasi minut, enkä ole mielestäni vastuussa siitä. Mutta rehellinen kykenin olemaan — se ainakin oli vallassani, jos kaikki muu olikin kohtalon syytä. Koska rakkaus oli voittanut minut, tottelin sitä loppuun asti. Kharitas, vilpittömyys oli ainoa hyve, jonka pelastin tuosta mielettömyydestä. Niinikään oli minulle jäänyt vähän järkeä jäljelle — sen verran, että ymmärsin kaiken päättyvän huonosti. Hylkäsin lapseni. Kuinkahan kävisi hänen luonteensa, kun hän saisi kasvaa yksin ja sellainen esimerkki mielessään? Kun saavuimme Troijaan, olin varma siitä, että kaupungin asukkaat karkoittaisivat Pariksen ja minut, sillä muuten tulisi sota. Mutta kävikin ilmi, etteivät troijalaiset yrittäneet mitään sentapaista. He lausuivat minut tervetulleeksi. Kun sota alkoi käydä heille hullusti, sanoivat he monta kertaa, että kaiken surkeuden korvasi minun läsnäoloni. Kharitas, nainen, joka tekee jotakin väärää vaikka vastoin tahtoaankin ja odottaa saavansa kärsiä siitä sekä on valmis kestämään rangaistuksen ikäänkuin kaikki olisi yksinomaan hänen syytään — sellainen nainen on minun mielestäni siveellisesti paljon keskitason yläpuolella. Luultavasti sinun omain käsitystesi mukaan — ja varmasti minun — menettivät troijalaiset kykynsä tehdä siveellisiä johtopäätöksiä. Hermionen tarina pelastaisi heidän maineensa, mutta se ei tosiaankaan olisi minulle suosittelevaa. Olen ylpeä siitä, että halajan sovittaa minun onnettomuudestani toisille aiheutuneet kärsimykset. Ilman sitä siveellistä selvyyttä ei minulla olisi minkäänlaista mielen rauhaa. Ja minun mielestäni osoitti Menelaos samoin kuin troijalaisetkin olevansa siveellisesti sekava. Piirityksen alusta pitäen olin sitä mieltä, että meikäläiset voittaisivat ja että Menelaos surmaisi minut. Mutta sen sijaan hän toi minut kotiin niinkuin näet. Voipa sanoa, että jumalatkin rikkoivat salliessaan minun pelastua tuhosta — mutta ehkäpä saan nyt kärsiä erikoisesti hylkäämäni tyttären vuoksi, joka on kasvanut sovinnaisessa ja epärehellisessä mielikuvainmaailmassa. Jos minä olisin ollut täällä, olisin opettanut hänet rakastamaan totuutta.»
»Niin, Helena», sanoi Kharitas, »jos asiat kerran ovat noin, en voi ymmärtää Menelaosta enempää kuin sinuakaan. Olisin voinut vaikka vannoa, että hän janosi kostoa mielettömästi. Hän oli aina rakastanut vaimoaan niin uskollisesti.»