»Niin oli», sanoi Helena; »kun hän tuli luokseni, oli hänellä kädessään veitsi tai miekka tai jokin muu sentapainen ase. Tuskin huomasinkaan sitä, se oli kaikki niin yhdentekevää. Odotinkin sitä enkä yrittänytkään paeta. Koetinpa vielä helpottaakin hänen tekoaan ja vedin pukuni syrjään sydämen kohdalta — näin.»
»Niinkö! Ja silloinko hän päätti jättää sinut surmaamatta? Mies parka!… Helena, sinä olet mahdoton!»
»Miksi mahdoton, Kharitas? Luonnollinen ja viaton, sanoisin minä», virkkoi Helena. »Paljon siveellisempi, väittäisin, kuin se maailma, jossa olen koettanut elää hyvin. Jos sinä olisit kokenut niin paljon kuin minä ja tottunut niinkuin minä odottamattomiin käänteisiin, niin joko sanoisit, ettei meidän oikeustajunnallamme ole minkäänlaista pohjaa kokemuksissa tai että meidän onnettomuutemme ovat ylempäin voimain työtä, jotka käyttävät meitä omiin tarkoituksiinsa. Esimerkiksi rakkaus. Parasta olisi kohottaa kätensä sitä vastaan. Se on samalla kauhea ja kaunis. Se ei ole mitä sinä luulet, Kharitas — se ei ole vain sana, jota käytämme määrätyn tunteen kuvaamiseen.»
»Minä en ole perehtynyt asiaan niin syvästi kuin sinä», sanoi Kharitas. »Epäilemättä olet keskustellut tästä monta kertaa Pariksen kanssa. Et ole puhunut paljon hänestä.»
»Rakastin häntä», sanoi Helena, »ja hän on kuollut. Mitä toivoisit minun puhuvan hänestä?»
»Et suinkaan loukkaannu, vaikka kysynkin?» sanoi Kharitas. »Minua ihmetytti kuinka hän sopeutui sinun maailmankatsomukseesi. Rakastit häntä niin paljon, että karkasit hänen kanssaan, mutta nyt, kun hän on kuollut, näytät jokseenkin rauhallisesti ajattelevan kaikkea. Helena, tuollainen saa sinut näyttämään kovasydämiseltä. Sinun pitäisi edes olla suruissasi.»
»Jos ilmaisen sinulle totuuden, et ymmärrä minua», sanoi Helena, »mutta se on totuus, etten oikeastaan rakastanut Parista, vaan jotakin sellaista, jota hän sai minut ajattelemaan. Ensin luulin rakastavani häntä — sitten rakastin ja vastakin aina rakastan sitä, mitä luulin Parikseksi. Alussa rakastin häntä — sitten minun tuli häntä sääli.»
»Tuohan juuri tekee kaiken haaveellisuuden ja runollisuuden vastustettavaksi», sanoi Kharitas, »tuo siihen liittyvä pettymyksen tunne».
»Kas, oletko sinä kuullut siitä?» kysyi Helena.
»Olen», sanoi Kharitas, »ja sinun tapauksessasi on pettymys varmaankin saanut sinut tuntemaan, että erehdyksesi oli harvinaisen suuri. Sen vuoksi en voi nähdä paljonkaan järkeä viattomuuden käsityksessäsi, Helena.»