»Vielä toinen kysymys, äiti — onko isä samaa mieltä kuin sinä?»
»Epäilen sitä, mutta ei voi koskaan väittää mitään varmasti», sanoi Helena. »Isäsi ei ole tarkemmin ilmaissut minulle käsitystään rakkaudesta — ei ainakaan pitkään aikaan.»
»Olen varma, ettei hän ole samaa mieltä kuin sinä», sanoi Hermione, »enkä minäkään ole. Sinun totuuden ylistelysi antaa minulle rohkeutta sanoa, että en usko kaikkien muitten ihmisten olevan väärässä ja sinun yksin oikeassa, enkä usko, että heidän onnellisuutensa on vain harhakuvitelmaa. Minä puolestani toivon itselleni sellaista onnea, jollaisen luulen heillä todella olevan. En voi koskaan ymmärtää kuinka sinä, joka olet niin kaunis ja älykäs ja jolla oli monien loistavain kosijain joukosta itse valitsemasi mies, saatoit heittäytyä tuon aasialaisen syliin. Olen koettanut kuvitella millaisessa mielentilassa olit paetessasi hänen kanssaan, mutta en ole voinut.»
»Ei, sen lajin kuvitteluissa erehdyt varmasti hyvin suuresti», sanoi
Helena. »Palaan vieläkin niihin juoruihin, joita sinä levitit. Sanoit
Kharitakselle, että lähdin kotimaastani, koska en voinut puolustautua —
että Paris vei minut vastoin tahtoani.»
»Se oli minusta miellyttävin muunnos tarinaasi.»
»Kas vaan, oli siis valittavana useampiakin tarinoita? Millaisilta sitten olet säästänyt minut — mitä ne toiset olivat?»
»Voi, mitä hyötyä tästä on, äiti?» sanoi Hermione. »Tunnustan keksineeni nuo tarinat ja olen pahoillani, koska sinä et pidä niistä. Saat minut vain suuttumaan tuollaisella utelulla. Koetin menetellä oikein, mutta sinä saat minut tuntemaan itseni halpamaiseksi.»
»Jos koetit menetellä oikein, ei sinulla ole mitään syytä tuntea itseäsi halpamaiseksi», sanoi Helena. »Mutta otaksun sentään, että sinusta tuntui niitten levittäminen jo aikanaan epämiellyttävältä. Uskon sinulla olevan siksi paljon älyä, että ymmärsit mitä puhuit.»
»Ymmärsin sen hyvin — valehtelin sinun vuoksesi ja myöskin meidän toisten vuoksi. Olisin voinut levittää useamman kuin yhden valheen, mutta koetin valita parhaan mahdollisen. Ensimmäinen, joka johtui mieleeni, ei kelvannut — olin löytänyt sen vanhanaikuisesta runoudesta sen tilanteen, johon ihminen joutuu niin usein, kun jumalat pettävät rakastajan taikatempulla, niin että hän ei tiedä kenet saa syliinsä, mutta saa silmänsä auki jälkeenpäin ja huomaa joutuneensa kepposen uhriksi. Olin alussa niin epätoivoissani, että aioin sanoa Aphroditen lumonneen sinut niin, että luulit häntä Menelaokseksi, vaikka sitten kävikin ilmi, että hän oli Paris. Älä hymyile — en tuhlannut paljonkaan aikaa tuohon kuluneeseen runolliseen selitykseen. Sitten olisin voinut sanoa, että lähdit vapaaehtoisesti Pariksen kanssa, mutta se oli niin ehdottomasti alentavaa, että en olisi voinut sitä mitenkään parantaa selityksillä. Sitäpaitsi oli ihmisillä itselläänkin juuri sellainen käsitys asiasta. Ymmärsin olevan välttämätöntä sanoa, että Paris ryösti sinut vastoin tahtoasi.»
»Se on peräti kummallista, kun ottaa huomioon sen, mitä juuri äsken sanoin sinulle rakkaudesta», virkkoi Helena, »mutta tuo ensimmäinen ajatuksesi ei ole kulunut runollinen aihe, ja jos olisit kertonut sen ihmisille, en olisi suinkaan väittänyt sitä panetteluksi, sillä se oli totta. Paris ei olisi voinut ryöstää minua vastoin tahtoani. Määrätyssä merkityksessä lähdin omasta vapaasta tahdostani. Mutta syvemmin käsitettynä vastasi tarinani täysin tuota runollista selitystä — se oli noituutta.»