»Mutta, äiti, tuo on tosiaankin jo liian merkillistä — vielä meidän aikanammeko!»
»Se on totta, se on syvällistä totuutta. Luulee syleilevänsä
Menelaosta, ja sitten käykin ilmi, että se on Paris.»
»Vakuutan sinulle, äiti, että en ole ikänäni kuullut sen kyynillisempää väitettä!»
»Sehän on päinvastoin kaikkein optimistisimpia väitteitä mitä koskaan tulet kuulemaan», sanoi Helena, »etenkin, kun minä sen lausun. Et ymmärrä vielä, ja monet, joiden pitäisi tietää, näyttävät vastahakoisilta sanomaan, mutta rakkaudessa on aina luonnollinen intohimon taikavoima, joka vetää meitä puoleensa, ja kun tuo haltioituminen haihtuu — niinkuin sen ehdottomasti täytyy — jää jäljelle joko pettynys tai kaunis todellisuus, ystävyys, toveruus, sopusointu. Tuota ihmettä lyhyen haltioitumisen jälkeen en ole koskaan vielä saanut kokea, mutta aina olen sitä etsinyt ja uskon vieläkin, että sellainen voi todella olla olemassa.»
»Jos me kaikki eläisimme sinun periaatteittesi mukaan», sanoi Hermione, »niin en ymmärrä mihin ihmiset oikein joutuisivat. Meillä ei ole oikeutta elää omaa elämäämme —»
»Jollemme elä omaa elämäämme», sanoi Helena, »joudumme vaaraan koettaa elää jonkun toisen elämää».
»Tarkoitan, ettemme ole yksin maailmassa», sanoi Hermione. »Sinä voit sanoilla solmia minut, mutta minua ihmetyttää, että et ymmärrä kuinka väärältä ja kierolta sinun suhteellisuuden tajusi näyttää. Sinä haastat minut tilille siitä, että olen levittänyt sinusta erästä juttua — valheellista, sen myönnän, mutta olosuhteisiin nähden erikoisen jalomielistä ja sinulle edullista. Ja kuitenkin sinä olet saarnannut tässä viattomin silmin ja rauhallisella äänellä aatteita, jotka tekisivät meidät kaikki paheellisiksi, jos noudattaisimme niitä. Minun mielestäni ei hyvässä tarkoituksessa kerrottu pikku valhe ole niin paha kuin se, että hävitetään koteja ja saadaan aikaan sota ja ajetaan ihmisiä kuolemaan.»
»Se ei näyttäisi niin pahalta», sanoi Helena, »jollet kysyisi mikä oli alkuperäisenä syynä kotien hävittämiseen, sotaan ja kuolemaan. Silloin voisit saada selville, että pohjimmainen syy oli hyvässä tarkoituksessa lausuttu pikku valhe. Sanoit: jos me kaikki eläisimme minun periaatteitteni mukaan. Minulla ei ole mitään muita periaatteita kuin olla mahdollisimman vilpitön. Me emme tosiaankaan ole yksin maailmassa, ja voidaksemme elää sovussa toisten kanssa on ensimmäinen ehto mielestäni se, että meidän on oltava ehdottoman luotettavia heitä kohtaan. Kuinka voi mikään sellainen olla hyvää, mikä on osittain valhetta? Ja sinä et ymmärrä mitä ihmisistä tulisi? No niin, mitä heistä sitten nyt tulee. Siitä pitäen, kun palasin, olen pannut merkille kuinka peräti halpamaisiin tarkoituksiin käytetään isäimme hyviä tapoja ja niitä ulkonaisia muotoja, jotka viisaat ihmiset keksivät toinen toisensa onnellisuutta lisätäkseen. Kharitas tuli tänne heti minua tapaamaan. Mikä olisikaan osoittanut suurempaa sydämellisyyttä kuin käydä lausumassa vanha ystävä tervetulleeksi kotiin? Oliko hänellä mitään rehellistä asiaa minun talooni, jollei tullut tänne ystävänä? Kävin vastavierailulla ja tunsin hänet perin pohjin. Hän kertoi minulle ne jutut, jotka sinä olit koettanut panna liikkeelle. Tietysti hän toivoi, etteivät ne olisi tosia. Hän toivoi pahinta. Rientäessään tänne käymään oli hänen tarkoituksenaan saada ensi käden tietoja ja kuulla kaikkein kätketyimpiä salaisuuksiani voidakseen perinpohjaisemmin keskustella turmeltuneisuudestani naapureitten kanssa. Ja sitäpaitsi ei hänellä, naisrukalla, ole itsellään koskaan ollut minkäänlaisia seikkailuja. Tuotin hänelle pettymyksen. Hän ei saanut mitään uutisia, ja selville kävi vain, että olen täysin siveellinen nainen.»
»Äiti! Kuinka sinä saatat?» sanoi Hermione.
»En tahdo enää jatkaa väittelyä», sanoi Helena. »Alan väsyä olemaan keskustelun aiheena, ja sinustahan minä tahdoin puhella. Mutta yhden asian sanon vielä sinulle — nimittäin että kaikista niistä, jotka joutuivat Troijaan minun vuokseni, olen ainoastaan minä palannut siinä kunnossa, että siveellinen vaistoni on täysin eheä. Jos tämä keskustelu on edes vähänkään avannut silmiäsi, niin tarkkaappas vain lähimmässä ympäristössäsi olevia ihmisiä ja itseäsi, niin ymmärrät mitä tarkoitan. Meillä on oikeus elää omaa elämäämme — sinulla on oikeus vaikka mennä naimisiin Oresteen kanssa, joskin yhä toivon, ettet sitä tee. Mutta siihen oikeuteen liittyy toinen — ihmisen on kestettävä tekonsa seuraukset. Jos olisin ollut kotona ja voinut omistaa aikani sinun kasvattamiseesi, ei minun olisi nyt tarvinnut selittää sinulle, että älykkäitten ihmisten ei tarvitse jälkeenpäin katua tekojaan. Tee parhaasi, ja jos sinä erehdyt, älä salaa mitään, vaan kärsi tekosi seuraukset ilomielin. Se on siveellistä. Sellaista en voi paljonkaan huomata ympäristössämme.»