»Vai sitä hän tarvitsee!» sanoi Menelaos. »No niin, ehkäpä voin järjestää niin, että joku karkaa hänen kanssaan naimatta häntä, ja sitten hän voi jonkin ajan kuluttua saada käsiinsä miehen, jonka luota hänen ei tee mielensä karata. Pitäkäämme asia sovittuna. Onko sinulla ketään ehdolla koekarkaukseen?»
»Nyt et tietenkään puhu vakavissasi», sanoi Helena. »Mutta tiedätkö, tuo suunnitelma ei ole suinkaan huono, jos vain voisimme toteuttaa sen. Se ei luullakseni kuitenkaan käy päinsä, ja se onkin aika paljon repäisevämpi kuin minun ehdotukseni. Sitäpaitsi siitä ei olisi mitään hyötyä, Hermione ei oppisi mitään, ellei ole olemassa miestä, jonka kanssa hän tahtoo karata, ja luullakseni sellaista ei ole.»
»No eikö se sitten aivan kuin nosta kiveä sydämeltäsi?» sanoi Menelaos. »Sinun sanoistasi sai sen käsityksen, että hän aikoi karata tänään iltapäivällä. Minun käsitykseni Hermionesta on se, että hän on vakava ja järkevä ja luotettava. Hän on minulle suurena lohdutuksena. Miksi et salli hänen elää omaa elämäänsä, niinkuin sinäkin olet elänyt?»
»Voi, Menelaos, etkö sinä mitenkään jaksa ymmärtää asiaa? Sitähän minä juuri toivoin, mutta hän ei tule koskaan niin tekemään. Jos Hermionella olisi minun luonteeni, en olisi huolissani hänen vuokseen. Silloin olisin varma siitä, että hän eläisi omaa elämäänsä, niinkuin sinä sanot, eikä hän menettäisi silloin mitään, vaikka sattuisikin erehtymään. Mutta hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia mielipiteitä ja ennakkoluuloja — mitä maailma odottaa häneltä, niinkuin maailma hänestä välittäisi — mitä hän itse on velkaa itselleen, niinkuin elämä olisi velan perimistä — ja kuinka paljon hän sitten ymmärtää maailmasta ja itsestään? Kaikki hänen mielipiteensä ovat pinnallisia ja tunteilevia, kerrassaan kaavamaisia. Hän on tässä pikku ympäristössä muodostanut itselleen elämänkatsomuksen ja luulee ymmärtävänsä maailmankaikkeuden. Lapsi parka! Hänen sydämensä nukkuu. Kun hän jonakin päivänä herää, on hän varmasti kauhea. Klytaimnestra oli tyttöaikoinaan juuri tuollainen — itsepäinen, typerä ja tunteileva. Hän meni naimisiin Agamemnonin kanssa melkein yksinomaan siitä syystä, että sinä sait minut. Tuollainen kaksoisavioliitto tuntui hänestä niin romanttiselta. Olen varma siitä, että Hermionen mielestä on jotakin liikuttavaa ja kaunista mennä naimisiin serkkunsa kanssa ja pitää perhe koossa. En sano häntä järkeväksi — vaan sokeaksi. Jollei hän olisi niin tätinsä kaltainen, en olisi huolissani. Jos tytön luonteessa ei ole salattua ja uinuvaa voimaa, voisi hän aivan hyvin mennä naimisiin nytkin, koska haluaa, huomata sitten aikaa myöten hiljalleen erehdyksensä ja löytää vihdoin turvansa mukavassa ja itsensä unohtavassa elämässä niinkuin Kharitas. Maailma on täynnä sellaisia, ja hehän eivät ainakaan ole minkäänlaisessa vaarassa. Mutta jos tunnen lapseni oikein, huomaa hän erehdyksensä, kun voimakas intohimo syttyy hänen sydämessään, eikä hän ymmärrä silloin kuinka siihen on suhtauduttava — hän muuttuu suorastaan väkivaltaiseksi. Sen laatuisien luonteitten käy huonosti silloin, kun elämänrakkaus saa heidät valtaansa ja he luulevat olevan jo myöhäistä.»
»En tiedä varmasti ymmärränkö mitä elämänrakkaus on», sanoi Menelaos. »Sinä käytät usein sitä sanantapaa, ja samoin kuin muihinkin väitteisiisi näyttää tähänkin sisältyvän minuun kohdistuva arvostelu. Otaksun sinun tarkoittavan jotakin sellaista, jota minulta puuttuu. Ja sittenkin uskon lujasti rakastavani elämää aivan kylliksi. En ole koskaan toivonut kuolemaa. Olen rakastanut kansaani ja kotiani. Olen rakastanut sinua, Helena, jonkin aikaa omalla yksinkertaisella tavallani. Olen hyvin kiintynyt Hermioneen. Olenko laiminlyönyt mitään?»
»Uskon tosiaankin, että olet rakastanut minua omalla tavallasi», sanoi Helena. »Voimme olla yhtä mieltä siitä, että en sitä ansainnut. Mutta en kiitä sinua siitä, Menelaos. Rakkaus on sellaista, että se saa meidät valtaansa ilman omaa tahtoamme, eikä todellinen intohimo ole kohteliaisuus eikä lahja eikä mikään ylevämielisyyden todiste siitä henkilöstä, joka rakastaa. Ystävällisyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, kun et ole minua ymmärtänyt — niistä kiitän sinua. Emme ole sen loitompana toisistamme kuin useimmat miehet ja vaimot, siitä olen varma, ja päästessämme päiväimme päähän muistamme pääasiassa vain sen kuinka kauan olemme olleet tovereita. Mutta voi, Menelaos, tahtoisin Hermionen oppivan tuntemaan sen ainoan oikean! Hänen täytyy kokea intohimo ja sydämentuska nuorena, kun hänen ruumiinsa ja henkensä ovat vielä joustavat, kun hurma asuu aisteissa, vaikka näyttääkin asustavan sielussa! Ja sitten, kun ruumis lamaantuu ja vanhenee, saa hän huomata hurman sittenkin piilevän sielussa ja molempain henkien yhtyneen tulisessa onnellisuudessa! Tai jos hän ei saavuttaisi tällaista iloa, pitäisi hänen ainakin päästä niin lähelle sitä, että tietäisi sen mahdolliseksi ja voisi aina ajatella sitä kaipauksella ja arvioida elämää sen mukaan. Sellaista täytyy tapahtua joillekin, Menelaos, ja toivoisin Hermionen kuuluvan niihin ihmisiin. He eivät minun luullakseni koskaan vanhene, eivät menetä rohkeuttaan eikä harrastustaan. Mahdollisesti he saavat kärsiä, mutta heidän maailmansa pysyy kauniina. He voivat menettää sydämensä — mutta se ei jäähdy eikä kutistu eikä kasva kieroon.»
»Olet avomielinen», virkkoi Menelaos. »Minua ilahduttaa, että olet puhunut minulle näin — luulen, että se ilahduttaa minua. Epäilen, ettet olekaan nyt puhunut nuoremmasta sukupolvesta. Hyvä! Tuollaista sinä siis tarkoitat elämänrakkaudella?»
»En, se on rakkautta», sanoi Helena.
»Koska olemme joutuneet keskustelemaan tästä aiheesta, voin samalla kuunnella lopunkin», sanoi Menelaos. »Voitko määritellä minulle lyhyesti mitä nuorilta puuttuu?»
»Tarkoitin vain yksinkertaisesti, että he eivät rakasta elämää niinkuin heidän pitäisi», sanoi Helena. »Me olemme tavallisesti uskovinamme, että he rakastavat sitä, koska tuntuisi niin luonnolliselta, että he iloitsisivat maailmasta, joka on vielä kokonaan heidän edessään. Mutta he suhtautuvat siihen hyvin varovasti ja vakavasti. Etkö ole huomannut, että he näkevät ensimmäiseksi sen puutteet ja ovat tavattoman tarkkanäköisiä sitä arvostellessaan? Elämänrakkaus ei valtaa mieltämme sillä tavoin kuin tuo toinen rakkaus — se on varmaankin taito joka on opittava harjoituksella ja vaatii melkoisen ajan. Kun olemme sen lopulta oppineet, olemme luultavasti lakanneet olemasta nuoria. Ehkä emme voi vaatia, että nämä lapset rakastaisivat sellaista, mitä he niin vähän tuntevat. He pelkäävät elämää, he pelkäävät, ettei onni suosi heitä tai että he eivät joudu naimisiin tai jotakin muuta. Kun he ovat päässeet pelostaan, tuntevat he niin suurta mielenhuojennusta, että he vakiintuvat paikalleen kaikessa rauhassa eivätkä koskaan enää antaudu mihinkään vaaraan. Tämä on ainoa mahdollinen tapa selittää useimpain tuntemaini ihmisten elämänvaiheet.»