»Soisinpa sinun sanovan minulle millä tavoin teidät on kasvatettu», sanoi Menelaos; »ehkäpä se rauhoittaisi äitiäsi».
»Tarkoitan, että meidät on jätetty oman onnemme nojaan ja että me tiedämme mitä tahdomme. Nyt on liian myöhäistä ruveta meitä taluttamaan. Vanhempamme ovat panneet kaikki sekaisin; me olemme todellisia vanhoillisia. Kuinka voisi Eteoneus, jonka pää on täynnä muodollisuusasioita, keventää Oresteen taakkaa?»
»Tuossa on jonkin verran järkeä», sanoi Menelaos, »mutta sinä et ole vastannut koko kysymykseeni. Vaikkapa myönnämme senkin, että Orestes on joutunut onnettomuuteen ilman omaa syytään ja että hän tietää mitä tahtoo, voi hän sittenkin olla väärä mies sinulle. Kuinkahan kaikki oikein järjestyy? Kuinka minun on järjestettävä hääsi? Minulla ei voi olla mitään yhteisiä hommia Aigisthoksen kanssa, enkä tahdo olla samassa kaupungissa kuin Klytaimnestra. Meidän täytyy odottaa kunnes Agamemnon palaa ja panee talonsa järjestykseen. Silloin voimme katsoa mitä on jäljellä. Eikö sinun olisi siihen mennessä paras lykätä tuonnemmaksi avioliittohankkeesi Oresteen kanssa? No niin, sinä olet tietysti rakastunut häneen — sitähän en laisinkaan väitä vääräksi — mutta älä tee äkkipäätöksiä. En anna Helenan ennakkoluulojen vaikuttaa itseeni, mutta mitä enemmän ajattelen Orestesta, sitä enemmän toivoisin hänen kuuluvan toiseen sukuun. Sinun täytyy tulla onnelliseksi mikäli äitisi ja minä voimme vaikuttaa asiaan. Ja tunnustanpa, että mielelläni tahtoisin toipua perin pohjin ennen kuin ryhdymme uuteen otteluun.»
»Kuuleppas, isä — kuinka sinä ja äiti oikein johduitte ajattelemaan minun naittamistani? Teidän paluunne edellisinä viitenä vuotena en ollut ajatellut avioliittoa niin paljon kuin te olette saanut minut ajattelemaan sitä muutamina viime päivinä. Ajatukseni askartelivat sinussa ja äidissä ja teidän hankaluuksissanne, ja minun täytyi koettaa huolehtia suvun maineesta. Sitäpaitsi täytyi minun ajatella Orestesta ja hänen vaikeuksiaan ja harkita mitä voisin neuvoa hänelle. En ole tosiaankaan ajatellut itseäni laisinkaan. Tiesin kyllä koko ajan, että joskus tulevaisuudessa menisin naimisiin Oresteen kanssa, kun kaikki nuo muut asiat olisi ensin saatu kunnolla järjestykseen. Toistaiseksi hän oli paras ystäväni ja ainoa toverini. Uskon, että meidät on luotu toisillemme. Kun äiti kysyi minulta rakastinko Orestesta, vastasin myöntävästi ja sanoin aikovani mennä naimisiin hänen kanssaan. Minusta tuntui aika lailla julkealta sanoa sitä niin peittelemättä julki, mutta äiti ei hellittänyt ennen. Vaistomaisesti olin selvillä siitä, ettei hän hyväksyisi Orestesta, joka ei puolestaan tietenkään voi hyväksyä äitini käytöstä. Mutta hämmästyin tosiaankin aika lailla, kun äiti nuhteli minua siitä, että en ollut kertonut hänelle aviomielisemmin suunnitelmistani. Oletko kuullut hänen puhuvan suoruudesta? Mutta minun täytyy sanoa, isä, että sinä olet nyt melkein yhtä hankala kuin hän. Kysyt minulta rakastanko elämää, ja muuta yhtä hullunkurista, ja sitten muutut äkkiä vakavaksi ja neuvot minua harkitsemaan tarkoin ja lykkäämään tuonnemmaksi avioliiton Oresteen kanssa. Mikä sinut sai luulemaan, että minä menisinkään hänen kanssaan pian naimisiin? Etkö tahdo ilmaista minulle suoraan, niin kuin äiti sanoisi, mitä oikein tahdot minusta? Toivotko, että en menisi ylipäänsä kenenkään kanssa naimisiin? Hyvä on, en mene, jos tarvitset minua kotona. En luule Oresteen voivankaan vielä pitkään aikaan ajatella naimisiin menemistä. Vai oletko sen vuoksi ankara Orestesta kohtaan, että hänen vanhempansa eivät ole onnellisia yhdessä? Minä en tietenkään voi nähdä siinä kannassasi mitään järkeä.»
»Totta puhuakseni», sanoi Menelaos, »en minäkään ollut ajatellut avioliittoasi paljonkaan — ehkäpä en edes kylliksikään — ennenkuin äitisi puhui minulle siitä. Olimme sitä mieltä, että menisit ennemmin tai myöhemmin naimisiin Oresteen kanssa, mutta iloitsin siitä, että saisin edes toistaiseksi pitää sinut täällä — viihtymystäni lisää suuresti se, että sinä olet talossa. Toisaalta taas olet jo tarpeeksi vanha perustaaksesi oman kodin ja elääksesi omaa elämääsi. Äitisi ja minä voimme helposti unohtaa kuinka monta vuotta on kulunut meidän poissa ollessamme ja kuvitella sinua vieläkin lapseksi. Siksipä tahdon tosiaankin, että menet naimisiin. Minulla ei ole Orestesta vastaan mitään — ei kerrassaan mitään, enkä tarkemmin sanoen moiti häntä ollenkaan hänen vanhempainsa vuoksi. Mutta se minun on myönnettävä, että Klytaimnestra pilaa mielestäni koko jutun. Soisin sinun löytävän jonkun luotettavan nuoren miehen, jonka äiti ei ole liian kaunis.»
»Sinun on turha nähdä vaivaa siinä asiassa, isä; minä en aivan yksinkertaisesti tahdo mennä naimisiin Damastorin kanssa!»
»No, kuka sitä vaatisi?»
»Äiti mainitsi jotakin siitä, ja viime sanoistasi ymmärrän sinun olevan hänen kanssaan yhtä mieltä.»
»Tahtooko äitisi, että menisit naimisiin Damastorin kanssa?»
»En nyt tahdo väittää juuri sitä, isä — hän tosin mainitsi Damastorin ja sanoi, että voisin valita huonomminkin, mutta epäilen, ettei hän kuitenkaan pidä Damastorista, sillä hänen äänensävynsäkin tuntui jokseenkin ivalliselta. En tunne äitiä tarpeeksi ymmärtääkseni aina hänen tarkoituksiaan.»