»Mutta tuo alkaa jo olla vähän liian ankaraa», sanoi Menelaos. »Eihän hän saa johdetuksi harhaan sinua, joka luullakseni olet viaton, eikä kukaan, joka tuntee hänet, voi olla aavistamatta pahaa. Jokainen aina talomme portinvartijasta juoruileviin naapureihin asti näyttää odottavan häneltä pahinta. Sitäpaitsi on asiassa kummallisinta se, että hän näyttää saavuttaneen suurimman voittonsa juuri kokeneimpain parissa. Ainakin hänen sankarinsa ovat olleet naimisissa. Paris ei ollut viaton eikä pahaa aavistamaton.»
»Ajattelin Adrastea, tuota tyttöä, josta hän pitää niin paljon», sanoi Hermione. »Sen laatuiset tyypit eivät miellytä minua, mutta hän on puolestaan hyvin kiintynyt äitiini, ja luulenpa hänen jäljittelevän kaikkia hänen virheitään!»
»Minkälainen tyyppi Adraste on?» sanoi Menelaos. »Puhut silloin tällöin kuin äitisi — vetoat johonkin omaan huomioosi aivan kuin se olisi päivänselvä asia, jonka jokainen järkevä ihminen ymmärtää. En tiedä mitään eri tyypeistä enkä siitä, millainen Adraste on.»
»No, hänellä on luullakseni sitä, mitä äiti sanoo elämänrakkaudeksi», virkkoi Hermione. »Suoraan sanoen on hän minun mielestäni jokseenkin intohimoinen, vaikka ei olekaan kaunista sanoa tytöstä niin. Ymmärrät mitä tarkoitan — epämiellyttävässä merkityksessä. Jos saatavilla vain olisi mies, johon Adraste olisi rakastunut, niin hän suostuisi kaikkeen melkein ilman mitään mutkia.»
»Kuka tahansako?» kysyi Menelaos. »Vai tarkoitatko jotakin erikoista?»
»Luulenpa, että vaikka kuka tahansa kelpaisi», sanoi Hermione. »Ymmärrä minut nyt oikein, en sano hänestä mitään pahaa. En tosiaankaan moiti häntä — kaikki on äidin syytä. Jos äiti olisi opettanut häntä hillitsemään itsensä, odottamaan säädyllisesti kunnes rakkaus itse tulisi hänen elämäänsä ja kieltänyt olemasta liian raju ja epänaisellinen! Mutta erinäisistä huomautuksista, joita olen kuullut Adrasten lausuvan minun läsnä ollessani, ymmärrän hänen kuvittelevan, että tunteet oikeuttavat mihin tahansa, enkä tietenkään voinut väitellä hänen kanssaan, sillä muistin äidin esimerkin ynnä kaiken muun.»
»Mutta eikö sinun ja Oresteen suhde ole sekin ollut vähän tavallisuudesta poikkeava?» sanoi Menelaos.
»Se on eri asia», sanoi Hermione. »Meidän suhteemme on ollut poikkeuksellinen, mutta täysin säädyllinen. Tuskin meillä oli minkäänlaista hakkailukautta olemassakaan, vaan me siirryimme melkein suoraa päätä neuvottelemaan hankaloista perheasioistamme. Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka ihailtava Orestes on. Olen aina iloitseva siitä, että olen ensiksi tuntenut hänet vaikeissa tilanteissa — hän esiintyy parhaassa valossa taistellessaan hankaluuksia vastaan. Olemme tietysti tavanneet toisemme kahden kesken, kun ei Eteoneus tietänyt asiasta mitään, mutta tehän olitte poissa, ja me olemme aina pitäneet itseämme toisillemme määrättyinä.»
»Kohtalon määräyksestä saat puhella lähemmin äitisi kanssa», sanoi
Menelaos. »Mutta palataksemme vielä Adrasteen — olen iloinen siitä,
ettei nyt ole lähettyvillä ketään miestä, jollemme ota huomioon
Damastoria. Helena luulee hänen hakkailevan Adrastea.»
»Joutavia!» sanoi Hermione. »Kharitas on väittänyt minulle muutamia kertoja, että Damastor on rakastunut minuun — mikä on aika lailla hupsua, mutta todistaa joka tapauksessa millaista tyyppiä hän ihailee. Hän on saanut huolellisen kasvatuksen ja sitäpaitsi hän on poika vasta. En ollenkaan usko, että hän uskaltaa naima-asioissaankaan poiketa sukunsa perintätavoista, ja vaikka hän ajattelisikin sellaista, ei hänellä ole tarpeeksi luonteenlujuutta osoittaa jatkuvasti rakkauttaan Adrastelle ja uhmata äitiään. Pyrrhos on ehkä sen laatuinen mies, jollaista minä tarkoitan. Voisit sittenkin kutsua hänet tänne ja naittaa Adrasten hänelle. Silloin äiti saisi hänet perhepiiriin, niinkuin haluaa, ja minä voisin rauhassa pitää Oresteen.»