»Jos välttämättä vaadit saada tietää minun syyni», sanoi Hermione, »niin niitä on kolme, mikäli nyt voin ne määritellä näin lyhyen harkinnan jälkeen. Ensinnäkään en rakasta häntä. Toiseksi rakastan Orestesta. Kolmanneksi on Pyrrhos kaikesta kuulemastani päättäen melkoinen raakalainen, enkä minä tunne vetovoimaa kovakouraista aviomiestä kohtaan. Minua ihmetyttää, että sinä yhä jatkat keskustelua tästä. Tulkoon Pyrrhos. Minä katselen häntä, niinkuin sinä toivot, ja sitten hän voi lähteä kotiin. Kaikki tällainen puhelu saa aikaan, että minä välitän hänestä vähemmän päivä päivältä.»
»Jos tarkoitukseni olisi vain järjestää avioliitto sinun ja Pyrrhoksen kesken», sanoi Helena, »niin en tosiaankaan puhuisi siitä niin paljon. Ymmärrän kyllä, että vaikutus voi olla juuri sellainen kuin sinä sanot. Voit alkaa vihata hänen nimensä kaikuakin ja ruveta tuntemaan voimakasta vastenmielisyyttä minua kohtaan. Kun tapaat hänet, niin ehkäpä sittenkin alat pitää hänestä huolimatta kaikesta mitä olen sanonut hänen hyväkseen. Mutta kuinka sen asian laita lieneekin, toivon sinun saavan tietää avioliitosta muutamia yksinkertaisia totuuksia, joista useimmat tytöt pääsevät selville liian myöhään. Lähempänä minun sydäntäni on kasvatuksesi kuin avioliittosi. Jos voisin jollakin muulla tavalla saada sinulle asiat selviksi, en tuhlaisi siihen sanoja. Suo anteeksi, jos väsytän sinua, Hermione. Ehkäpä sinä voisit ymmärtää minun näkökantani, jos oikein koettaisit. Meillä vanhemmalla sukupolvella on näes oma katsantokantamme asioista. Se johtuu siitä, että olemme toimittaneet lapsia maailmaan. Haluaisimme tasoittaa heidän elämänsä paremmaksi kuin meidän omamme on ollut. Ainoa keino on luovuttaa oma kokemuksemme heidän käytettäväkseen. Mutta mikään ei niin suututa nuoria. Enhän minä väitä tietäväni kaikkea rakkaudesta, mutta tiedän kuitenkin paljon enemmän kuin sinä, ja sinun kolme syytäsi olla kylmäkiskoinen Pyrrhosta kohtaan tuntuvat kaikki minusta mielettömiltä. Älä nyt suutu! Jonakin päivänä ne tuntuvat sinusta itsestäsikin hullunkurisilta, vaikkapa yhä rakastaisitkin Orestesta.»
»Nyt ne eivät näytä minusta hullunkurisilta», sanoi Hermione, »ja minähän tässä kuitenkin saan ratkaista».
»Niinhän sinä saatkin ratkaista», sanoi Helena, »ja minä tahdon, että sinä ratkaiset avoimin silmin pettämättä itseäsi. Väität, ettet rakasta Pyrrhosta. Miksi sinä rakastaisitkaan? Ethän ole tavannut häntä. Mutta hän tulee tänne muutamain viikkojen kuluttua. En pyydä sinua lahjoittamaan hänelle sydäntäsi. Sanon vain sinulle etukäteen, että vaikka et ole nähnytkään häntä ja vaikka nyt luulet olevasi rakastunut toiseen mieheen, on hyvin mahdollista, että toivoisit voivasi kuulua Pyrrhokselle sieluinesi ja ruumiinesi kaksikymmentä neljä tuntia sen jälkeen, kun olet hänet nähnyt. Älä kuvittele olevasi maailmanhistoriassa ainoa nainen, jolle sellaista tapahtuisi.»
»Jos tarkoitat, ettei Orestes ole niin huomattava henkilö kuin Pyrrhos», sanoi Hermione, »niin olen valmis myöntämään sinun olevan oikeassa. Minä en tosin itse usko sitä, mutta en loukkaannu, vaikka sinulla onkin sellainen käsitys. Voit olla aivan oikeassa. Mutta se ei ole mikään sellainen syy, joka saisi minut epäröimään hetkistäkään, kun sydämeni on kerta kaikkiaan jo sidottu toiseen. Muutamat miehet ja naiset ovat luodut toisiaan varten. Minulla on se käsitys, että meitä jokaista varten on olemassa kohtalon määräämä puoliso, jos vain olemme kyllin onnellisia löytämään toinen toisemme. Orestes ja minä olemme luodut toinen toisellemme, ja sillä hyvä. Olkoon Pyrrhos vain niin ihmeellinen kuin sinä väität, mutta hän ei ole minun kohtaloni. Siitä ei kannata keskustella, sillä minulla on selvä kanta asiassa.»
»Sinusta siis tuntuu siltä, että Orestes ja sinä olette luodut ja varatut toisillenne onnellisten tähtien parhaina suosikkeina? Tuo on minulle niin tuttu tunne. Olen muutamia kertoja kokenut itse samaa eri miesten suhteen. Se on luonnon kaunis tapa huomauttaa, että tarvitsemme häntä sillä hetkellä välttämättä. Etkö ole koskaan nähnyt lasta, joka heti nuken nähdessään painaa sen syliinsä ja huutaa: 'Tämä on minun nukkeni!' Mitä me suuresti tarvitsemme, se näyttää aina kohtalon määräämältä.»
»Etkö usko miesten ja naisten väliseen henkiseen toveruuteen?»
»Mahdollisesti sellainenkin voi toteutua», sanoi Helena, »mutta se vaatii aika paljon molemminpuolista mukautumista, ja mieluummin kuin ajattelisin pahaa taivaan kyvystä järjestää tällaisia asioita, väittäisin, ettei ole olemassakaan ennakolta määrättyjä pareja, ei mitään eroon joutuneita osia, jotka yhteen päästyään muodostaisivat sopusuhtaisen kokonaisuuden. Et voi uskoa tuollaista tyhmää jaaritusta henkisestä sukulaisuudesta, tyttäreni, kun olet kokenut sellaista, että pari kolme kunniallista miestä rakastuu sinuun yht'aikaa. Kaikki luulevat, että sinä olet heidän kohtalonsa, ja kun valitset heistä yhden, eivät toiset koskaan pääse uskomaan, että sinä ymmärsit mitä kohtalo oli sinulle tarkoittanut. Hyvin luultavasti et ymmärtänytkään. Ja aivan varmasti lakkaat jo sitten uskomasta aikaisempaan teoriaasi, kun huomaat rakastuneesi toisen kerran — sama intohimo, sama sydämenpolte, sama kohtalontuntu — mutta toinen mies. Nuorina olemme kaikki taipuvaiset uskomaan, että nimenomaan vain yksi henkilö on luotu meitä varten, ja kun huomaamme, että rakastuneet sydämemme voivat murtua toisen, jopa kolmannenkin kerran, halveksimme itseämme. Sitten alamme vähitellen mukautua luonnon järjestykseen ja uskoa, että rakkaus voi iskeä meihin yhä uudelleen sen mukaan kuin persoonallisuutemme kehittyy ja muuttuu, ja ymmärrämme, ettei kohtalomme olekaan vielä niin lopullisesti järjestyksessä kuin luulimme.»
»Äiti, sinähän puhut aivan kuin ei mikään tässä maailmassa pitäisi paikkaansa», sanoi Hermione. »Minä en voi olla yhtä mieltä kanssasi. Tuollainen katsantokanta on minusta jumalaton. Minä pidän uskollisuutta suuremmassa arvossa.»
»Mikään ei tässä maailmassa olekaan pysyväistä, Hermione, ja emmehän me itsekään ole muuttumattomia», sanoi Helena. »Uskollisuus on eräs luonteenominaisuutemme — et voi odottaa, että se rehoittaisi ympärilläsi kasvien tavoin tai että se iskisi sinuun kuin salama. Uskollisuuden ja rakkauden välillä on tavattoman suuri ero. Rakastajat ovat usein uskollisia nuoruudesta vanhuuteen asti, ja heidän vakavuuttaan ihaillaan sitäkin enemmän, kun se ei ole luonnollista. Kun kerran menet naimisiin, voi rakkaus hävitä sinusta, mutta uskollisuuden vaisto ei koskaan. Tahdon, että valitset miehen, jolle voit helpoimmin olla uskollinen, kauan uskollinen, ja väitän vieläkin, että se on valitsemisen varassa enemmän kuin luuletkaan. Sanot nyt olevasi rakastunut Oresteeseen etkä usko voivasi vastustaa tuota kohtalon määräämää intohimoa. Ennustan sinulle, vaikka et tietysti uskokaan minua, että voit tuonnempana rakastua johonkin toiseen aivan yhtä paljon. Väität nyt minulle, siitä olen ihan varma, että toista rakkautta voi ja täytyykin vastustaa. Myönnän, että sitä voikin vastustaa — samoin kuin ensimmäistäkin.»