»Minä en luule olevani niin kaunis», sanoi Hermione, »että minun tarvitsisi seurata sinun menetelmääsi voidakseni tutustua suruun. Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta mitä tällä on tekemistä minun aviomiehen-valintani kanssa?»
»Huomautit aivan oikein», sanoi Helena, »että minun neuvoni eivät ole yhdenmukaisia elämäni kanssa. Olen selittänyt omaa elämääni. Palatkaamme nyt neuvooni. Tai paremminkin niihin syihin, joiden vuoksi et rakasta Pyrrhosta. Sanoit, että Orestes on kohtalosi. Olen jo ilmaissut mielipiteeni tuollaisesta teoriasta, olkoon sitten kysymys Oresteesta tai kenestä muusta tahansa. Sanoit myöskin, mikäli muistan oikein, että Pyrrhos on raakalainen. Mitä sinä oikeastaan tarkoitit sillä?»
»Hänellä on minun mielestäni veriset kädet. En tahdo mennä naimisiin murhaajan kanssa.»
»Hän oli peloittava soturi, jos sitä tarkoitat», sanoi Helena. »Pidätkö
Orestesta sen vuoksi parempana, kun hän ei ollut mukana sodassa?»
»En suinkaan», sanoi Hermione. »Tarkoitan sitä, että Pyrrhos surmasi Polyksenan jälkeenpäin. Tiedän jotakin sellaista jutellun, että hänen velvollisuutensa oli uhrata Polyksena isänsä haudalla jostakin syystä, mutta tuonlaatuinen menettely kuuluu toiselle ikäkaudelle, ainakin Oresteen ja minun mielestäni. Se oli selvä murha huolimatta siitä, kuinka sitä tahtoo selitellä. Se ei ollut sen parempi kuin Iphigeneian murha, kun laivaston piti päästä purjehtimaan. Kun ajattelen kuinka sankarisi, tuo suuri ja vahva mies, jota ylistelet minulle, kävi käsiksi hentoon tyttöön, laahasi hänet erinomaisen isänsä hautakummulle, taivutti hänen päänsä taakse päin ja leikkasi poikki hänen kurkkunsa samoin kuin me leikkaamille eläinten kurkun uhritoimituksessa — vihaan häntä ja kaikkea hänessä. Luulisitko sinä minun voivan rakastaa häntä ja unohtaa kaikki hänen sylissään? Sitäpaitsi väitetään hänen tappaneen Priamoksenkin — viimeisellä hetkellä, kun tuo epätoivoinen vanha mies yritti ryhtyä taisteluun. Tuollainen heikko ja hupsu ukko, joka ei olisi voinut tehdä pahaa lapsellekaan. Pyrrhos on raakalainen ja niin luulen hänen isänsäkin olleen. Akhilleus löi mielellään ihmisiltä aivot päästä tai silpoi heidät kappaleiksi. Niinpä hän kerran surmasi erään tytönkin — Amatsonin. Puhkaisi hänet suorastaan keihäällään.»
»Olen usein ajatellut noita ihmismurhia», sanoi Helena, »ja yhtä suurella kauhulla kuin sinä nyt, mutta vaikka siinä kaikessa on ilmeisestikin paljon väärää, on vaikea tietää mikä on oikein. Sanot, että et voi ajatellakaan kuinka tyttö saatetaan uhrata alttarilla samoin kuin me uhraamme eläimiä alttarilla?»
»En tosiaankaan.»
»Mutta sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että eläimiä uhrataan?»
»Miksi minulla olisi? Sehän kuuluu uskonnollisiin juhlamenoihin — ja sitä vartenhan eläimet ovat olemassa!»
»Varmasti on sellaisia ihmisiä, joita värisyttää jo pelkkä ajatuskin vetää veitsellä lammasraukan kurkku poikki. Meidän uskontomme on joka tapauksessa aika lailla verinen, eikö olekin?»